ODL
Siirry ajankohtaisiin

Parhaat asiat tehdään ystävyydessä

Roomalaisella aukiolla käy kuhina, kun ihmiset etsivät illallispaikkaa. Maaliskuussakin syödään ulkona kadun varressa. Olen istahtanut seurueeni kanssa ”Ystävien ravintolaan” (Trattoria de Gli Amici) – olemmehan matkalla pohtimassa ystävyyttä. Viileyttä on ilmassa, mutta ei tunnelmassa. Tarjoilijoilla näyttää olevan mukavaa keskenään. Asiakas saa hyvän palvelun lisäksi lämpimiä, teeskentelemättömiä hymyjä, jotka eivät roomalaisessa ravintolakulttuurissa ole itsestäänselvyyksiä.  Työkaverit heittävät ovensuussa keskenään ylävitosen, vaihtavat kehun hyvin tehdystä työstä ja suuntaavat kohti uutta pöytäseuruetta. Jokaisen työntekijän paidassa lukee selkäpuolella kolme sanaa ja niiden takana suuri kysymysmerkki; Osaava, soveltuva, taitava? Etupuolella lukee ”Ystävä”. Se on vastaus kysymysmerkkiin.

Ravintolan henkilökunnassa yhdellä on taustallaan alan ammattilaisen osaaminen ja kokemus, toisella halu tehdä vapaaehtoistyötä ja kolmannella jonkinlainen vaikeus oppia ja ymmärtää uusia asioita, kehitysvamma. Ravintolan taustalla on Sant’Egidion yhteisö. Yhteisö toimii yli 70 maassa ja kiinnittää huomionsa marginaaleihin, kerää yhteen kaiken ikäisiä, kaikenlaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä ja punoo ystävyyden siteitä. Sen kolme ydinsanaa ovat rukous, köyhät ja rauha. Kun Sant’Egidion yhteisön jäsen puhuu köyhistä, hän puhuu veljistä ja sisarista, ystävistä. Ihmisistä, jotka ovat elämässään ajautuneet marginaaliin syystä tai toisesta. Heitä haastaa yksinäisyys, ikääntyminen, kodittomuus, siirtolaisuus, vankeus, kehitysvamma – tai jokin muu tilanne, jossa ystävää totisesti tarvitaan.

Tapaan yhteisön jäsenen Leonardon, lääketieteen professorin, epidemiologin, kovan luokan tutkijan ja lääkärinammatin käytännön harjoittajan. Välihuomio: tässä yhteisössä etunimi on tärkeä, olitpa sitten professori tai koditon kulkija, jonka nimeä ei kukaan aiemmin ole kysynyt tai käyttänyt. Leonardo ei puhu rakenteista eikä resursseista, ei edes auttamisesta tai vapaaehtoisuudesta. Hän puhuu kohtaamisesta ja ystävystymisestä, siitä, että meidät on kutsuttu elämään myös muita varten. Hän puhuu siitä, että valtion tehtävä ei ole rakastaa, mutta lähimmäisenrakkauteen pohjautuvan yhteisön tehtävä se yksiselitteisesti on. Perheessäkään ei riitä, että autetaan; perheessä puhutaan, ollaan yhdessä, jaetaan, rakastetaan.

Joku kysyy varovasti, mistä kannattaisi aloittaa. Aloita itsestäsi, kuuluu Leonardon vastaus. Huomaa vaikka yksi marginaaleihin ajautunut, ystävän tarpeessa oleva ihminen, tutustu häneen ja tapaa häntä säännöllisesti, jos se hänelle sopii. Leonardo kertoo käyvänsä kerran viikossa kahvilla kotia vailla olevan ystävänsä kanssa. Jos et ehdi viikoittain, tapaa vaikka kerran kuussa – kunhan olet uskollinen ystävyydellesi. Näin kuuluu neuvo. Nyt puhutaan konkretiasta, ei ideologiasta. Ja muista vielä, että ystävyys ei edellytä tai tavoittele muutosta. Vaikka ystäväsi eläisi ja kuolisi kadulla vailla kotia, ystävyys, jaettu ihmisyys on merkityksellistä.

Jos ammattina on auttaminen, on jatkuvasti tutkailtava rajojaan ja etsittävä tasapainoa terveen etäisyyden ja inhimillisen lämmön kysymyksissä. Jokaisen meistä on tässä ihmisten välisten suhteiden maailmassa ajoittain käytävä tuota sisäistä keskustelua. Sant’Egidion ajattelutapa kuitenkin haastaa perustavanlaiseen tulokulman tarkasteluun. Jos ystävyys olisi asenteen perusasetuksena suhteessa toiseen, muuttuisiko jotain? Perheessä, työssä, naapurustossa, marginaaleihin ajautuneen ihmisen rinnalla? ”Köyhien rakastaminen on ensimmäinen askel rakastamiseen ylipäätään.” Kovan luokan ajatus, ei höttöisestä rakkauspuheesta tietoakaan.