Miksi aidon kohtaamisen tielle kasaantuu esteitä, vaikka kohtaamisen osapuolilla on hyvä tarkoitus? Yksi askel eteenpäin -esitys antaa äänen mielensisäisille virroille.
ODL:n ja Diakin Yhdistämö-hankkeen nuoret ovat olleet mukana tekemässä Oulun teatterissa esitettävää teosta Yksi askel eteenpäin. Ohjaaja Heta Haanperän käsikirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä katsoja pääsee ihmisen mielensisäisiin virtoihin, omiin ajatuksiin jumittumiseen ja siihen, että aina ei yksin pärjää, vaan tarvitsee apua mielen kaaokseen. Vastausta haetaan kysymykseen, kuinka voisimme asiakastyössä päästä siihen, että kohtaaminen käynnistäisi toipumisen.
Heta Haanperä lähti työstämään esitystä tapaamalla sosiaali- ja hoivatyötä, päihdetyötä ja diakoniaa tekeviä ammattilaisia.
– Hyvin äkkiä keskustelussa nousi esiin kohtaamisen vaikeus, miksi asiakkaisiin on vaikea saada kontaktia, miksi vanhemmat kokevat jäävänsä ulkopuolisiksi, miksi ihmiset eivät kohtaa aidosti, Haanperä kertoo.
Hän lähestyi aihetta lukemalla joukoittain kirjoja kohtaamisesta ja vuorovaikutuksesta. Kirjat antoivat ärsyttävän helppoja vastauksia: ole läsnä, anna aikaa, katso silmiin. Niistä virisi ajatus, ettei kukaan meistä ole koskaan kokenut, mitä toisen ihmisen päässä tapahtuu. Tämä nappasi, sillä se on näkökulma, jota voi käsitellä taiteen keinoin.
– Toisaalta oli huikea kuulla alan ammattilaisilta heidän kokemuksiaan onnistuneesta kohtaamisesta. Yksi heistä sanoi, että aina kun hän tietää, miten tuon ihmisen pitäisi edetä, hän ottaa pari askelta taaksepäin. Silloin hän ei lähde ratkomaan ihmisen elämää, vaan antaa ihmisen itsensä tehdä sen. Siinä näkyy hänen kohtaamisammattilaisuutensa, Haanperä pohtii.
Kohtaamisissa meidän on turvallista määritellä, minkälainen tyyppi edessä on. Tai kuten yksi nuorista sanoi, on turvallista määritellä muut läsnäolijat, jolloin tiedät, missä sun sijainti on ja mihin suuntaan kannattaa lähetä rakentamaan hätäuloskäytävää.
Osallisuutta ja onnistumisia
Haanperä työryhmineen sai jo esityksen alkumetreillä kumppanikseen ODL:n eri hankkeiden ja toimintojen työntekijät ja erityisesti Yhdistämö-hankkeen nuoret. Hanke tarjoaa ohjausta ja vertaistukea nuorille elämäntilanteen selvittämiseen ja tulevaisuuden jäsentämiseen.
– Tapasimme Yhdistämö-hankkeen projektipäällikkö Saana Hautalan ja hankkeen nuoret asiakkaat ja heidän intonsa innosti meidätkin. Tuntui tärkeältä antaa heidän äänensä kuulua. Ja heillähän on ääni: aivan mieletöntä potentiaalia, huumoria, älyä, elämänkokemuksen kautta tullutta viisautta ja empatiaa suhteessa muihin ihmisiin, Haanperä sanoo.
– Ihan alkuvaiheessa aloin jo ajatella, että olisi hienoa, jos saisimme meidän nuoret mukaan tähän, Saana Hautala sanoo.
Teatterilaiset Heta ja näyttelijät pyydettiin mukaan Yhdistämön kohtaamispaikkaan, jossa nuorten ryhmä oli jo valmiiksi kasassa. Tapaamisissa esityksen muoto alkoi hahmottua mielensisäiseksi puheeksi.
Esitystä varten nuoret ovat kertoneet kohtaamiseen liittyvistä ajatuksistaan ja kokemuksistaan, kirjoittaneet niistä pohdintoja, seuranneet esityksen harjoituksia ja esittäneet niissä omia ideoitaan. Läsnä on vahvasti toivo aidosta kohtaamisesta: että minua ei vain katsottaisi, vaan nähtäisiin, että minua ei vain kuunneltaisi, vaan kuultaisiin.
Hetalla ja nuorilla oli yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa viestit kulkivat ja johon nuoret ilmoittivat osallistumisensa harjoituksiin. Kun Heta oli kirjoittanut esityksen ensimmäisen version, nuoret saivat sen kommentoitavakseen. Palaute on ollut loistavaa; nuoret ovat kokeneet osallisuutta ja onnistumista, kokemuksen siitä, että minä osaan ja vaikutan.
Kaksi näkökulmaa
Työntekijä voi katsoa esitystä kohtaamisen onnistumisen näkökulmasta, kun taas asiakkaat voivat ajatella, etteivät he olekaan yksin mielensisäisen maailmansa kanssa.
– Esitys näyttää ihmisyyden, että meillä kaikilla on päänsisäinen maailmamme, ja myös työntekijän päässä voi olla melkoinen sekamelska. Työntekijän pitää kuitenkin pystyä asettumaan, olemaan rauhassa ja luomaan tuki ja turva. Silti olemme ihmisinä enemmän samanlaiset kuin erilaiset, Saana Hautala pohtii.
Palveluohjaaja Mira Aatsinki mietti esitystä katsoessaan, että on hyvä näyttää nuorille, että ammattilainenkin voi olla välillä pihalla omien ajatustensa kanssa.
– Rehellisyys on kohtaamisessa tärkeää, että tunnustaa, jos ajatus harhautuu. Asiakkaat huomaavat kyllä, jos et ole läsnä. Kohtaaminen on myös hiljaa olemisen taitoa, että tietää milloin olla hiljaa ja odottaa.
Yhteistyö teatterilaisten kanssa on ollut antoisaa niin työntekijöille kuin nuorillekin ja tuonut teatteria lähemmäksi katsojaa.
– Olenpa miettinyt sitäkin, minkälaista teatteriyhteistyö voisi olla aikuisten asiakkaiden kanssa. Aikuisten ja nuorten ryhmät voivat olla erilaisia heittäytyjiä; lopputulos saattaisi olla mielenkiintoinen, Aatsinki sanoo.
Haanperä on tehnyt yhteistyötä aiemminkin sote-alan ammattilaisten ja kokemustoimijoiden kanssa. Yksi askel eteenpäin on tavallaan jatkumo viime vuoden Poikani joka katosi -esitykselle, joka kertoi perheen hädästä, kun lapsi eksyi huumeisiin. Siinäkin materiaali kerättiin alan ammattilaisilta, vertaisryhmiltä ja perheiltä.
– Taide on elämää rikastuttava asia. Näyttämölle luotu maailma toimii omien lainalaisuuksien mukaan ja sillä on oma kielioppinsa. On paljon helpompaa puhua näyttämöllä olevasta möröstä kuin todellisen maailman möröstä, vaikka mörkö on ihan sama. Näyttämöllä mörön olemusta voi pohdiskella, se tulee lähelle esityksen katsojaa, mutta se on silti riittävän kaukana, ettei muserra sinua alleen.
Esityksen jälkeen tiedämme, ettei ole olemassa mitään hyvän kohtaamisen sapluunaa, mutta silti on olemassa hyviä kohtaamisia. Auttamisen ja tuen rakenteet muodostavat omat rajoitteensa kohtaamisille, ja siihen pitäisi panostaa.
– Pitäisi olla enemmän hyväksyntää sille, että on erilaisia tapoja olla tässä maailmassa, ja että se näkyisi myös työtavoissa ja menetelmissä. Ihmistyössä pitää sallia eri tavoitteet, se, ettei minun hyväni ole kaikkien hyvä. Mutta sekin ihmisten hyvinvointia parantaa, jos he voivat edes jollakin tavalla kokea kuuluvansa tähän laumaan.
—
Yhdistämö-hanke tarjoaa yksilöllistä tukea arkeen, elämäntilanteen selvittelyyn ja tulevaisuuden jäsentelyyn 18–35-vuotiaille oululaisille nuorille. Hankkeen toteuttavat Oulun Diakonissalaitoksen säätiö sr. ja Diakonia ammattikorkeakoulu ja sitä rahoittavat Euroopan sosiaalirahasto (ESR), Oulun Diakonissalaitoksen säätiö sr. Diakonia ammattikorkeakoulu ja Oulun kaupunki.