Jotkut elämän arkisetkin hetket piirtyvät tunteiden ja kehon muistiin erityisen kirkkaasti. Tuntuu, että arkeen avautuu jotain pyhää.
Yhdessä sellaisessa hetkessä istun autossa ja katselen tammikuista Väylänvartta, niin kuin täällä pohjoisessa sanotaan. Jossain Pellon ja Ylitornion välillä radiosta alkaa ohjelma, jossa muistellaan vaikean sairauden kanssa kamppaillutta, edesmennyttä musiikin monilahjakkuutta Pave Maijasta. Talvinen jokimaisema on häkellyttävän kaunis, kun lyhyen päivän valo alkaa väistyä. Pastellin sävyt maalaavat taivaan, joki on jäässä ja kaksi maata yhdistävä maisema on avara. Paven klassikkokappale Elämän nälkä soi ja kyyneleet virtaavat.
Tuossa hetkessä risteilevät kuolema ja elämä, luopuminen ja elämän valtavat lahjat. Ihmisen kauneus ja sairauden rujous, menetykset ja kiitollisuus. Se, miten elämä yhtäältä riisuu ja toisaalta pukee, joskus yhtä aikaa.
Nuo teemat liittyvät myös tulevaan sunnuntaihin. Sitä kutsutaan syksyn pääsiäiseksi. Siihen varsinaiseen, kevään pääsiäiseen liittyy meidän leveysasteillamme päivän vähittäinen pidentyminen, valoa ja lämpöä kohti kulkeminen ja orastava uusi kasvu. Syksyn niin sanotun pikkupääsiäisen aikaan päivä puolestaan lyhenee, lämpö vähenee ja ruskan väriloisto viestii yhtä aikaa kauneutta ja kuolemaa. Vaihtuvien vuodenaikojen eläjille tämä vääjäämätön kiertokulku heijastelee syvästi pääsiäisen salaisuutta, alas laskeutumisen ja ylösnousemisen mysteeriä.
Mutkikkaat ja kätketyt surut
Monet elämän kiertokuluista tosiaan ovat vääjäämättömiä, ne eivät piittaa ihmisen sinnikkäästä vastustamisesta tai protestista. Mikään määrä ihmisen tahdonvoimaa ei suojaa elämän lainalaisuuksilta, kuolemalta, surulta ja kaipaukselta. Syksyn pääsiäisen teemoista yksi onkin suru. Se on kyseenalainen kunniavieras, kipeä mutta välttämätön. Se on osattava toivottaa tervetulleeksi ja myös saateltava matkaan sopivalla ajalla.
Suruja on niin kovin monenlaisia. Niitä, joiden kohdalle haluaisi pysäyttää koko maailman, kutsua kaikki yhteiseen rintamaan näkemään ja kokemaan tuskan syvyyden. Sitten on niitä suruja, jotka häpeä kirjoittaa näkymättömällä musteella. Kaivertaa mielen ja sielun seinämiin polttavilla kirjaimilla ja käskee kätkemään, ettei kukaan näkisi. Ja kaikkea siltä väliltä. Tämä on tärkeää muistaa ja huomata. Emme voi koskaan tietää kanssaihmistemme kaikkia suruja. Ne eivät välttämättä näy ulospäin. Ne voivat olla mutkikkaita ja sotkuisia, kätkettyjä ja vaiettuja. Aina emme näe omiammekaan, olemme piilottaneet ne niin tarkkaan. Jos muistaisi tämän ja suostuisi siihen, ettei aina tiedä, suhtautuisi ehkä joustavammin, ystävällisemmin, kunnioittavasti.
Suostua kannateltavaksi
Elämän vääjäämättömyyksien äärellä jään miettimään suostumista. Kirjahyllyni sisältöä silmäillessä osun otsikkoon ”Suostu elämään”. Kiinnostava sanapari, puhutteleva ja monitulkintainenkin. Suostu elämään. Ensimmäinen ajatus puuskahtaa mielessäni; mihin kaikkeen elämässä pitääkin suostua! Mutta miten toisin päin, mitä olisi se elämään suostuminen? Olisiko se sitä, mihin Jeesus kehottaa ottamalla esimerkiksi lapsen ja lapsen mielen? Kun Jeesuksen oppilaat pyörittävät ajatuksensa solmuun, hän kehottaa katsomaan lasta. Suostumaan tietämättömyyteen, tyhjänä olemiseen, avoimeen vastaanottamiseen ja ihmettelyyn. Hengelliset opettajat puhuvat myös aloittelijan mielestä. Virtaan suostumisesta.
Minulle nuo kielikuvat toimivat, puhuttelevat. Auttavat kristinuskon syvimmän olemuksen, pääsiäisen mysteerin katselussa. Kuolema ja ylösnousemus – miten mitään niin suurta ja syvää voisi ymmärryksellä käsitellä? Yritän siis suostua elämään, aloittelijan mielellä suostua virtaan, koska toivon sen kaiken lähtevän Jumalasta, olevan jotain niin suurta ja syvää, että siihen mahtuu kaikki. Surut ja kuolemakin.
Jumalan virta kannattelee meitä jokaisessa hengenvedossa, koska hän tahtoo niin ja rakastaa meitä. Ei meidän ponnisteluittemme tai suoritustemme ansioista. Paremminkin niistä huolimatta. Oli se henkäys sitten surun aalloissa, itkun seasta työläästi vedetty. Tai naurun keskellä haukottu, elämän nälkää ja iloa pursuava. Olipa se ahdistuksen hetkessä pinnallinen, liian vähältä tuntuva hengenveto tai se viimeinen, kuoleman läheisyyden heikko henkäys. Kaikessa siinä on läsnä Jumalan kannattelu.
Hyvä Jumala, auta minua suostumaan elämään, suostumaan kannateltavaksi ja ihmettelemään sitä kaikkea rakkaudella. Aamen.
Blogi on julkaistu Yle Radio 1 aamuhartautena perjantaina 13.9. ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Se on kolmas osa syksyn 2024 aikana kuultavaa Outin radiohartaussarjaa, jonka teemat nousevat seuraavan sunnuntain jumalanpalvelusten aihepiiristä.