On joulukuu, se tietää itsenäisyyspäivää. Ja tarinaa isänmaallisuudesta.
Tähän asti itsenäisyyspäiviä on tullut ja mennyt, mutta tänä vuonna on toisin. Sukupolvemme on joutunut kenties ensimmäistä kertaa kollektiivisesti ajattelemaan, mitä suvereenius, sananvapaus, lehdistönvapaus, yhdenvertaisuus ja demokratia merkitsevät. Ja miltä tuntuu, kun nämä itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat ovatkin uhattuina. Emme ole osanneet täysin iloita ja arvostaa sitä, jonka vastakohtaa emme tunne.
Olen syntynyt ja kasvanut Suomessa valtaväestön tavoin vapaudessa sotaa ja sortoa kokematta. Silti, nuoresta iästäni huolimatta, olen kuitenkin aina tuntenut näiden vastakohdan. Tunsin nimittäin itseäni vanhemman suuren suomalaisuuden ja isänmaan ystävän, mutta hän ei ollutkaan syntyjään suomalainen. Hän oli isäni.
Isäni oli Jugoslaviassa 1930-luvulla syntynyt serbi, joka synnyinjuuristaan huolimatta, tai kenties juuri niiden takia, oli suurin suomalaisuuden rakastaja ja isänmaallisin tuntemani suomalainen. Hän oli lähtenyt 1950-luvun Titon kommunistidiktatuurin hallitsemasta Jugoslaviasta piskuiseen Suomeen tyhjin käsin. Heikoista lähtökohdistaan huolimatta hän saavutti elämässään kuitenkin paljon, hyvän draamaelokuvan käsikirjoituksen verran.
Isällä oli tapana kertoa puhelimessa tarinoita Suomesta ja suomalaisesta sisusta ulkomailla asuville ystävilleen. Hän kertoi ylpeyttä puhkuen Suomen sotahistoriasta ja siitä, miten hänen rakas pieni Suomensa taisteli urhoollisesti suurta ja ylivoimaista vihollista vastaan. Isä oli kansalaisuuden saatuaan myös ylpeydellä suorittanut Suomessa armeijan asepalveluksen ”vanhalla iällä”.
Isän isänmaallisuuden ansiosta minulla oli suuri kunnia pikkupoikana tavata Viljam Pylkäs. Hän oli sotaveteraani, jonka sotakokemuksista Väinö Linnan kerrotaan luoneen Antero Rokan hahmon Tuntemattomaan sotilaaseen. Asuessamme Lempäälässä isälleni kävi nimittäin ilmi, että tämä oikean elämän Antero Rokka asui miltei naapurissamme.
Isä intoa puhkuen tutustui häneen, ensin puhelimessa, kunnes eräänä päivänä kävimme hänen luonaan kahvilla, isä ja minä. Muistan yhä, miten isä sädehti ihailua suuren sankarinsa vierellä. Lopulta meitä pikkupoikia olikin tilanteessa kaksi, isä ja minä. Tosin minä ihmettelin sankaria itseään enemmän hänen arpiaan. Eikä puheensorinalle ollut tulla loppua! En pikkupoikana ymmärtänyt sen enempää tämän vanhan sedän tai sen tarjotun kahvin päälle, mutta kaikki isäni olemuksessa puhui hetken ainutlaatuisuudesta.
Myös sotaveteraanien keräyksen ajankohta on jäänyt hyvin muistiini. Silloin muutoin passiivinen ja liikuntaa näkemätön isäni riensi avaamaan ulko-ovea nopeudella, joka piirsi pysyvät vauhtiviivat nuoren pojan mieleeni. Isä kun halusi kerrata talvisodan kulkua kerääjien kanssa, joka vuosi. Ja hän oli se, joka sodan tapahtumat paremmin tunsi, joka vuosi.
Tarinan opetus on jotain, jonka jo pikkupoikana sisäistin. Isänmaallisuus ja suomalaisuus eivät asu syntymätodistuksessa vaan sydämessä. Ne ovat arvoja, ne ovat asenteita. Ne ovat jotain, mitä meidän tulee aina vaalia ja puolustaa.
—
Kirjoittaja on suomea äidinkielenään puhuva syntyperäinen suomalainen, joka kertoo leikkimielisesti saaneensa alkunsa savolais-slaavilaisesta geneettisestä kokeilusta. Hän työskentelee ODL Liikuntaklinikalla Nainen 45+ hankkeessa.