Löysin arkistosta helmen ja jaan sen teille. Teksti on vuodelta 1921 ja se linjaa diakonissojen koulutuksen periaatteita.
Palanen siitä kuuluu näin. ”Diakonissojen kasvatuksen päätarkoitus on kasvatus rakkauteen. Sillä jos sisaren sydämestä puuttuu rakkaus ei hän voi tehdä rakkauden töitä. Tällaisen rakkauden kasvattaminen oppilaitten sydämiin onnistuu ainoastaan rakkauden hengen kautta. Tylyys kasvattaa tylyyttä sydämissä, pakkokäsky pakkohengen mieltä. Tylyydellä ei voi kasvattaa oppilaitten sydämissä rakkauden mielenlaatua. Silloin he oppiajan perästä menevät tehtäviinsä tylysti kohtelemaan kärsiviä. Mutta rakkauden hengellä kasvatetut menevät rakastamalla auttamaan heitä.”
Rakkauden tai sen puutteen jäljet
Tämä yli 100-vuotias opetussuunnitelma käy kohti ja on sovellettavissa moneen. Erilaisiin työtehtäviin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin, lasten kanssa elämiseen, oman sydämen ja pään kanssa olemiseen. ”Tylyydellä ei voi kasvattaa rakkauden mielenlaatua.” Jokaisella meistä on oma tarinansa siitä, minkälaista mielenlaatua elämä on meihin kasvattanut. Kannamme itsessämme jälkiä siitä, miten meitä on rakastettu tai oltu rakastamatta. Olemme onnekkaita, jos sisimpämme jäljet huokuvat huolenpitoa ja kunnioitusta, kasvun ja kehityksen tärkeimpiä alkueväitä. Haasteet kasvavat, jos jälkemme näyttäytyvät pohjattomina, mykkinä kuoppina, joissa asuu välinpitämättömyys, kaltoinkohtelu tai arvottomuuden kokemus. Jotkut jäljet ovat voineet kulkea jo usean sukupolven matkassa. Niissä saattavat kaikua sodan äänet, ehkä kova ja tuomitseva hengellinen puhe. Joskus jäljissä näkyy hyvä tarkoitus, mutta huono toteutus.
Tulevan sunnuntain teemana on lähettiläänä oleminen. Jeesus puhuu opetuslapsilleen, lähettää heitä ihmisten luo. Siis meitäkinkö, tämän päivän etsijöitä, tapakristittyjä tai epäilyksen ja kaipauksen rajoilla häilyviä? Lähettiläs kuulostaa melko ylevältä tehtävältä noin ylipäätään. Pitäisi puhua lähettäjänsä asian puolesta, välittää tietoa, rakentaa suhteita ja olla hyvä lähimmäinen. Mutta miten olla tuota kaikkea, jos puolestapuhujan rooliin ei riitä rohkeus tai esiintymishalu, tieto putoilee mielestä ja palvelemisen kohdalla loppuu tahto ja jaksaminen? Tuntuu vaativalta. Takarivissä on tutumpaa, löytyyhän noita innokkaampiakin.
Mutta jos nyt kuitenkin antaisi mahdollisuuden lähettilään hommille niin pohditaanpa vähän lisää. Kulkeeko lähettiläs edellä vai jäljessä? Ajattelen, että lähettiläs kulkee jäljissä. Kahdellakin tapaa. Ensinnäkin me kuljemme Jeesuksen elämän jäljissä, tutkailemme hänen tapaansa olla ihminen ja yritämme oppia siitä edes hitusen. Puhutteleva kannustus jäljissä kulkevalle löytyy jumalanpalveluksen lopusta silloin, kun kirkkoväki lähetetään matkaan pidemmän kaavan mukaan. Nuo sanat kuuluvat näin: ”Lähtekää rauhassa. Olkaa rohkeat, pitäkää hyvästä kiinni, älkää vastatko pahaan pahalla. Rohkaiskaa arkoja, tukekaa heikkoja, auttakaa sorrettuja, kunnioittakaa kaikkia ihmisiä. Rakastakaa ja palvelkaa Herraa Pyhän Hengen voimassa iloiten.” Kehyksen kaikelle muodostavat alun rauha ja lopun ilo. Ja niiden välissä on rohkeutta, lempeyttä, teon sanoja ja kunnioitus.
Salaperäisen läsnäolon jäljet
Se toinen tapa kulkea jäljissä liittyy meidän omassa sisimmässämme oleviin jälkiin. Niihin, joista jo puhuttiinkin, elämän jättämiin jälkiin. Rakkauden tai sen puutteen jälkiin. Niissäkin me kuljemme ja se tekee elämästä joskus hyvää, joskus vaikeaa. Haluan uskoa, että meissä on myös toisen luonteisia jälkiä, Jumalan jälkiä. Ne lepäävät syvällä, monien kerrostumien alla, meidän vaikutuspiirimme ulottumattomissa. Ne ovat Jumalan salaperäistä ja äänetöntä läsnäoloa meissä. Jotain aina ollutta. Sellaista, mitä mikään elämän tai ihmisyyden monimutkaisuus ei pysty tuhoamaan.
Voisiko noissa jäljissä kulkea tai edes vierailla? Vai ovatko ne tavoittamattomissa? En tiedä. Mutta minua puhuttelee ajatus sisäiseen hiljaisuuteen kääntyvästä rukouksesta. Tuo rukouksen muoto on kuulunut kristilliseen perinteeseen jo aivan varhaisista ajoista saakka. Se kehottaa hakeutumaan hiljaisuuteen säännöllisesti. Pysymään paikallaan hetken. Silti se ei kurota mihinkään, ei pyri tai saavuta. Se ei ole keskittymiskyvyn tai rentoutuksen etsintää, ei hengellinen suorituskaan, vaan jonkinlainen tahdon suunta, suostuminen. Sitä kokeilleet sanovat, että se ei ole aina mukavaa ja kysyy kärsivällisyyttä. Mutta yksinkertaisuudessaan se on radikaalia. Se on yksi tapa sanoa ”Tässä olen” ja jättää loput askeleet Jumalalle.
Hyvä Jumala, kannattele meitä kipeissä jäljissämme. Kutsu sinun jälkiesi kaipuuseen. Aamen.
Blogi on julkaistu Yle Radio 1 aamuhartautena perjantaina 11.10. ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Se on viides osa syksyn 2024 aikana kuultavaa Outin radiohartaussarjaa, jonka teemat nousevat seuraavan sunnuntain jumalanpalvelusten aihepiiristä.