Roomalaisella aukiolla käy kuhina, kun ihmiset etsivät illallispaikkaa. Olen istahtanut seurueeni kanssa ravintolaan, jonka nimi merkitsee ”Ystävien ravintolaa”. Viileyttä on ilmassa, mutta ei tunnelmassa.
Tarjoilijoilla näyttää olevan mukavaa keskenään. Asiakas saa hyvän palvelun lisäksi lämpimiä, teeskentelemättömiä hymyjä, jotka eivät roomalaisessa ravintolakulttuurissa ole aina itsestäänselvyyksiä. Työkaverit heittävät ovensuussa keskenään ylävitosen, vaihtavat kehun hyvin tehdystä työstä ja suuntaavat kohti uutta pöytäseuruetta. Jokaisen työntekijän paidassa lukee selkäpuolella kolme sanaa ja niiden takana suuri kysymysmerkki; Osaava, soveltuva, taitava? Sitähän meiltä elämässä usein kysytään, osaatko, sovellutko, riittääkö taito. Vastaus kysymysmerkkiin on kirjoitettu paidan toiselle puolelle. Siinä lukee ”Ystävä”. Kiinnostavaa.
Tämän ravintolan henkilökunnassa yhdellä on taustallaan alan ammattilaisen osaaminen ja kokemus, toisella halu tehdä vapaaehtoistyötä ja kolmannella jonkinlainen vaikeus oppia ja ymmärtää uusia asioita, kehitysvamma. Ravintolaa pyörittää Sant’Egidion yhteisö. Tuo kristillinen yhteisö toimii yli 70 maassa ja kiinnittää huomionsa marginaaleihin. Se kerää yhteen kaiken ikäisiä, kaikenlaisissa olosuhteissa eläviä ihmisiä ja punoo ystävyyden siteitä. Sen kolme ydinsanaa ovat rukous, köyhät ja rauha. Kun Sant’Egidion yhteisön jäsen puhuu köyhistä, hän puhuu veljistä ja sisarista, ystävistä. Nimenomaan ystävistä. Ihmisistä, jotka ovat elämässään ajautuneet marginaaliin syystä tai toisesta. Heitä haastaa yksinäisyys, ikääntyminen, kodittomuus, siirtolaisuus, vankeus, kehitysvamma – tai jokin muu tilanne, jossa ystävää totisesti tarvitaan.
Jaetun ihmisyyden merkityksellisyys
Tapaamme yhteisön jäsenen Leonardon, lääketieteen professorin, epidemiologin, kovan luokan tutkijan ja lääkärinammatin käytännön harjoittajan. Välihuomio: tässä yhteisössä etunimi on tärkeä, olitpa sitten professori tai koditon kulkija, jonka nimeä ei kukaan aiemmin ole kysynyt tai käyttänyt. Leonardo ei puhu rakenteista eikä resursseista, ei edes auttamisesta tai vapaaehtoisuudesta. Hän puhuu kohtaamisesta ja ystävystymisestä, siitä, että meidät on kutsuttu elämään myös muita varten. Hän puhuu siitä, että valtion tehtävä ei ole rakastaa, mutta lähimmäisenrakkauteen pohjautuvan yhteisön tehtävä se yksiselitteisesti on. Perheessäkään ei riitä, että autetaan; perheessä puhutaan, ollaan yhdessä, jaetaan, rakastetaan.
Joku kysyy Leonardolta varovasti, mistä kannattaisi aloittaa. Aloita itsestäsi, kuuluu Leonardon vastaus. Huomaa vaikka yksi marginaaleihin ajautunut, ystävän tarpeessa oleva ihminen, tutustu häneen ja tapaa häntä säännöllisesti, jos se hänelle sopii. Leonardo kertoo itse käyvänsä kerran viikossa kahvilla kotia vailla olevan ystävänsä kanssa. Jos et ehdi viikoittain, tapaa vaikka kerran kuussa – kunhan olet uskollinen ystävyydellesi. Nyt puhutaan konkretiasta, ei hyvistä aikomuksista tai periaatteista. Leonardo jatkaa. Muista myös se, että ystävyys ei edellytä tai tavoittele muutosta. Vaikka ystäväsi eläisi ja kuolisi kadulla vailla kotia, ystävyys, jaettu ihmisyys on merkityksellistä.
Lähimmäisyys = ystävyyden asenne?
Tulevan sunnuntain teemana on lähimmäinen. Mukana on Roomalaiskirjeen klassikkolause rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jos nyt kirjoitamme tähän silmiemme eteen sanan lähimmäisenrakkaus ja laitamme perään on yhtä kuin -merkin, minkä yhden sanan löydämme merkin toiselle puolelle? Mihin lähimmäisenrakkaus siis tiivistyy? Tuo sana voisi olla auttaminen. Ehkä myötätunto, kuunteleminen tai huolenpito. Mutta mitä jos se olisikin ystävyys? Ystävyys asenteena, tapana suhtautua toiseen. Ehkä itseenkin.
Kuvaamani Sant’Egidion yhteisön ajattelutapa haastaa perustavanlaiseen tulokulman tarkasteluun. Jos ystävyys olisi asenteen perusasetuksena suhteessa toiseen, muuttuisiko jotain? Auttamisessa ja huolehtimisessa on helppo lipsahtaa ajatteluun, jossa toisella on enemmän antaa kuin toisella. Vaikka tahto olisi hyvä, asenteen pohjalla saattaa silti olla perusasetelmana ”me hyväosaiset auttajat ja nuo syrjäytyneet autettavat.” Ystävyyden tapa olla on puolestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoinen, molemmat saavat, molemmat antavat. Ajatuksia jaetaan, ei jaella. Aikaa vietetään yhdessä, ei lahjoiteta toiselle. Ystävyys on tapa olla, ei tehtävä.
Ystävyys, rakkaus. Nuo sanat väritetään usein vaaleanpunaisella, hempeiksi, pehmoisiksi. Niille osoitetaan paikka johonkin elämän marginaaliin, laitamille, yksityiselle alueelle, julkisten, uskottavien puheiden ulkopuolelle. Mutta kuuluvatko ne sinne?
Palaan vielä kohtaamiseen Leonardon kanssa. Hän sanoo, että ”Köyhien rakastaminen on ensimmäinen askel rakastamiseen ylipäätään.” Kovan luokan ajatus, ei höttöisestä rakkauspuheesta tietoakaan. Yksi Nasaretin mies taisi olla vahvasti samoilla linjoilla.
Hyvä Jumala, kasvata meidän sydämissämme ystävyyden asennetta toiseen ihmiseen ja itseemmekin. Aamen.
Blogi on julkaistu Yle Radio 1 aamuhartautena perjantaina 23.8. ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Se on toinen osa syksyn 2024 aikana kuultavaa Outin radiohartaussarjaa, jonka teemat nousevat seuraavan sunnuntain jumalanpalvelusten aihepiiristä.