Minkälainen olisi sinun parantumisen hetkesi? Mistä olosuhteesta elämässäsi tai haavasta sisimmässäsi luopuisit hetkessä ja ilolla, jos joku tarjoutuisi muuttamaan tilanteen? Mikä muutos keventäisi oloasi niin paljon, että hyppelisit kulkiessasi? Tai kokisit, että olisit pukeutunut puhtaaseen iloon.
Tulevan sunnuntain Raamatun kertomuksissa Jumala parantaa, tavalla tai toisella. Yksi parannettu katsoo maailmaa ensimmäistä kertaa, sokeus muuttuu näkemiseksi. Toisen jalat kantavat ensimmäistä kertaa, liikkeen totaalinen puute muuttuu hyppelyksi. Psalmin kirjoittajalta taas riisutaan suru ja tilalle annetaan ilo ja karkelo – siis leikittely ja riemullinen hulluttelu. Valtavia muutoksia.
Myönnän, aihe vaivaa minua. Kertomukset ihmeparantumisista ovat tuntuneet usein lähinnä piinallisilta. Kun etsin sanoja sairaalahuoneessa, jossa irrotetaan perheen isää hengityskoneesta. Tai saattelen nuoren ihmisen arkkua murtuneiden omaisten kanssa matkaan. Kertomus ylhäältä annetusta, elämän suunnan täysin muuttavasta ihmeestä tuntuu tyhjältä siellä, missä lasten koti on sukupolvesta toiseen kaatopaikka. Ihmisen mielessä majailevien tuhovoimien aikaansaannoksia siivotaan maailmassa yhä uudelleen. Käsittämättömiä, ahdistavia ja kaoottisia olosuhteita on niin paljon. Maailmalla, naapurustoissa, meidän kehoissamme ja mielissämme. Ihmeille olisi totisesti käyttöä, mutta harvassa ne ovat.
Näkemisen kyky ja liikkeen voima
Katsotaanpa tulevan sunnuntain kertomuksia vähän tarkemmin; mitä nuo parannetut saavat? He saavat näkemisen kyvyn ja liikkeen voiman. Olisiko tässä jokapäiväisen rukouksen paikka meille tämän kaoottisen maailman eläjille? Että saisimme näkemisen kyvyn ja liikkeen voiman. Joka aamu uudelleen ja juuri tuossa järjestyksessä; että ensin näkisimme, sitten liikkuisimme, siis toimisimme. Että näkisin toisen kaikkineen. Erilaisena kuin minä, erilaisena kuin minun toiveeni tai tulkintani hänestä. Siis sellaisena, kuin hän todella on. Huomaisin pienet vivahteet ja aidosti haluaisin ymmärtää. Kuulostelisin, kysyisin, tarvitseeko toinen jotain. Ja sitten tulisi se liike, toiminta. Antaisin apua, jos minulla sitä olisi. Näkisin myös omat säröni, heikot hetkeni ja jaksaisin ymmärtää niitäkin. Ottaisin toisen avun ja läsnäolon vastaan lahjana. Katsoisimme maailmaa rinnakkain, samalta tasolta, kahtena täytenä
ihmisenä. Ei olisi auttajaa ja autettavaa, tarvitsevaa ja tarjoajaa. Vaan kaksi ihmistä, ilman määritelmiä tai henkisiä sijaintitietoja siitä, kuka olikaan syrjässä, kuka keskellä. Kuka huonossa osassa, kuka paremmassa.
Kivun valta vähenee näkemisellä
Raamatun kertomuksissa se, joka parantaa, katsoo kohti kipua. Katsoo näkemättömiin silmiin ja liikkumattomiin jalkoihin. Ei pelkää nähdä sitä taakkaa, joka on puristanut kantajaansa koko elämän ajan. Kivun katsomisessa on erikoinen logiikka. Kun kipu todella nähdään, se menettää valtaansa. Helposti ajattelee, että jos vaikean asian kieltäytyy näkemästä, se lakkaa olemasta tai ainakin pysyy pienempänä. Mutta usein on toisin. Se, mitä vastustaa ja piilottelee, pysyy sitkeästi elossa. Se, mikä pääsee pintaan ja tulee nähdyksi, hyväksytyksi, sen valta haihtuu vähän kerrallaan. Itse asia ei välttämättä muutu mihinkään, mutta sen valta vähenee. Tuo logiikka toimii kahden ihmisen välillä, suhteessa toiseen mutta myös ihmisen sisäisessä maailmassa, siis suhteessa omaan itseensä.
Tämän kivun vallan erikoisen logiikan laittaminen käytäntöön kysyy rohkeutta, sitkeyttä ja harjoitustakin. Joskus katseen rinnalle on tuotava sanoja, puhuttava ääneen, itselleen tai seurassa. Omaan ajatuksen kulkuun on etsittävä joustavuutta, notkeutta. Että yhtä aikaa jaksaa taistella ja vastustaa kipua ja kärsimystä kaikin voimin. Ja samalla tunnustaa tosiasiat; kipu on, maailman rikkinäisyys on, näin nyt on. On siis oltava yhtä aikaa muutoksentekijä ja samalla katsottava välttämätöntä kohti, edes jonkinlaisella hyväksynnällä.
Ilon vilauksia
Jäitköhän miettimään omaa ihmeellistä parantumisen hetkeäsi? Minulle se on vaikeaa, olen arka kuvittelemaan mullistavia parantumisia tai kertakaikkisia muutoksia elämään. Mutta hetkeksi keveneviä askelia ja kuplivan ilon vilauksia uskallan toivoa meille jokaiselle. Noihin hetkiin liittyy usein se, että tulee nähdyksi, näkee itse kirkkaasti, jokin asia liikahtaa, kun saa jotain tarvitsemaansa tukea. Ajattelen, että ne ovat hetkiä lähteellä, Jumalan rakkauden jokapäiväisessä parantavassa virrassa.
Kristus itse on tuon virran lähde ja esimerkki. Elämässään hän taisteli hyvän puolesta, puolusti ihmistä, vastusti maailman kipua ja kärsimystä. Ja väistämättömän edessä, ollessaan itse kivun ja kuoleman ytimessä jätti kaiken Luojansa käsiin. Ristilläkin hän katsoi ihmisen taakkaa, kipua ja kaipausta kohti. Ja niin hän tekee yhä, joka päivä. Hyväksyvä, rakastava katse. Kivun valtaa haihduttava katse. Näkeminen, jonka valossa jalat kantavat, hypähtely houkuttaa ja vaatteena on puhdas ilo.
Hyvä Jumala, kannattele meitä rakkautesi virrassa tänäänkin. Aamen.
Blogi on julkaistu Yle Radio 1 aamuhartautena perjantaina 16.8. ja on kuunneltavissa Yle Areenassa. Se on ensimmäinen osa syksyn 2024 aikana kuultavaa Outin radiohartaussarjaa, jonka teemat nousevat seuraavan sunnuntain jumalanpalvelusten aihepiiristä.