On marraskuu, se tietää miestenpäivää sekä isänpäivää. Joka vuosi näihin aikoihin lämpimin ajatuksin some-uutisvirtaa katsellessani muistuu mieleeni tarina lapsuudestani.
Minulla oli erilainen isä. Havahduin asiaan vierailtuani 9-vuotiaana ensimmäistä kertaa koulukaverini Jarmon kotona. Jarmon isä tuntui kummalliselta. Hän kysyi aluksi: ”Onko teillä pojilla nälkä?” ja alkoi leipomaan pannukakkua. Kohta sen jälkeen kuului imurin hurina. Lopuksi Jarmon isä tuli vielä leikkimään meidän poikien kanssa pihalle. Muistan aina, miten eriskummalliselta ja osin pelottavaltakin tuo tilanne oli lopulta tuntunut. Mitä tämä aikuinen mies oikein halusi meistä? Jälkeenpäin ihmettelinkin Jarmolle: ”Sulla on outo iskä”.
Kului muutama päivä kunnes ymmärsin, että se erilainen ja outo isä olikin minulla. Minun isä oli fyysisesti aina läsnä, mutta henkisesti ei koskaan. Olikin ihan normaalia, että isä tekee ruokaa, imuroi ja leikkii lasten kanssa ainaisen sohvalla makaamisen sijaan. Tilanteeseen havahduttuani purin tuntojani itkien äidilleni pyytäen, että tämä eroaisi ja hankkisi minulle ”oikean isän”.
Voin vain kuvitella, miten tuon tuskani on täytynyt iskeä äidin sielun jokaiseen sopukkaan. Tilannetta seurasi äitini ankara isään kohdistunut patistelu ja ”puhuttelu”, jonka jälkeen isä leikki kanssani muutaman minuutin lattialla pikkuautoilla. Tilanne oli meille molemmille uusi ja eriskummallinen. Nuo olivatkin tuon pikkupojan parhaimmat hetket isänsä kanssa. Ja liioittelematta, myös ainoat. Harmikseni siinä se olikin, kaikki se yhteinen, mitä minun ja isän välillä ikinä tapahtuisi.
Koitti aikuisuuteni ja isä kuoli vanhuuteen. Päällimmäinen ajatukseni isäni kuolemasta kuultuani oli, että minulta meni nyt viimeinenkin toivo saada jotain sellaista, mitä minulla ei koskaan ollut – aitoa isää. Surin jonkin sellaisen asian poismenoa, jota en kokenut minulla alun perinkään olleen.
Isälläni oli omat juurisyynsä siihen, miksi hän oli sellainen kuin oli. Ennen kaikkea hän periytti tahattomasti eteenpäin oman isänsä vastaavia virheitä, sillä hän ei ollut kohdannut ja käsitellyt omaa lapsuuttaan.
Periaatteeni on, ettei kuolleista puhuta pahaa. Kirjoituksen tarkoitus ei ole syyttää tai syyllistää ketään. En tunne vihaa tai katkeruutta isääni kohtaan, vaan olen hyväksynyt tapahtuneen osaksi tarinaani. Jokainen meistä on menneisyytensä summa ja katsoessani tänään itseäni, olen ylpeä yhteenlaskustani. Hyväksyn itseni ja tarinani, ja voin olla ylpeä myös siitä, että rohkenen olla avoin siitä.
Olen kuullut sanottavan, että hyvä vanhemmuus on maailman vaikein ammatti. Tiedän vain, ettei fyysisesti saatavilla oleva isä tarkoita vielä mitään. Halusin jakaa tarinani, koska tiedän etten ole yksin huonon vanhemmuuden kanssa ja selittäviä tekijöitä taustalla voi olla monia.
Jos olet kasvanut isättömänä syystä tai toisesta, muista, ettei mikään ole sinun syytäsi. Armahda itsesi. Syyllisyys on niin kovin raskas taakka kannettavaksi läpi elämän. Ja teille isät, jos mietitte oletteko tarpeeksi läsnä lastenne arjessa – kysykää sitä heiltä. Tai antakaa yliannostus, se ei ole vaarallista. Ja sinä, jolla on läsnäoleva ja rakastava isä, laita siihen juustokakkuun isänpäivisin vähän extra-juustoa.
Ja sinulle oma isäni, missä ikinä sielusi vaeltaakaan, olen antanut anteeksi. Ymmärrän, ettet osannut parempaa. Ja tiedä, että ajatuksissani suren ainoastaan sitä, ettemme ikinä todella tunteneet toisiamme.
Kirjoittaja työskentelee ODL Liikuntaklinikalla Nainen 45+ hankkeessa.