Painosta puhutaan taas paljon. Terveydenhuollon toimijat, yhteiskunnan kirstunvartijat ja puolustusvoimat ovat huolissaan painolukemista. Keskustelua käydään lihavuuden hoidosta ja sen yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista, terveyshaasteista sekä lihavuuden vaikutuksesta puolustuskyvykkyyteen. On pohdittu, miten katajainen kansa saataisiin lenkkipoluille, vaihtamaan makkara tofuun ja pienentämään ruoka-annoksiaan.
Käytetäänkö raippaa – esimerkiksi sokeriveroa – vai porkkanaa, kuten kasvisten arvonlisäveron alentamista? Vai onko kummastakaan todellista hyötyä? Tai olisiko meillä yhteiskuntana varaa korvata laajemmin lihavuuden lääkehoitoja, jotta myös pienituloisimmilla olisi niihin mahdollisuus?
Yksilötasolla painopuhe on monimuotoista. Monien puheissa vilahtelevat viiden kilon painonpudotuskampanjat, karkki- ja pullalakot, kuntosalikorttien ostaminen sekä itsensä ja muiden tsemppaaminen “taas” aloittamaan uusi elämä. Ne, joille tällaiset kampanjat ovat enemmän haitallisia kuin hyödyllisiä, voivat kokea tsemppaamisen ahdistavana ja syyllistävänä.
Osalle lihavuus aiheuttaa häpeää, joka seuraa mukana ruokapöytiin, vaatekoppeihin ja lääkärikäynneille. Painosta halutaan puhua vain turvallisessa tilanteessa, esimerkiksi ammattilaisen kanssa.
Samaan aikaan yhä nuoremmat ja yhä hoikemmat huolestuvat omasta painostaan ja kehon muodoista. Tiktokista ja muista medioista imetään laihuutta ihannoivaa sisältöä ja etsitään äärimmäisiä laihduttamisvinkkejä. Pakaran muoto, viskeraalisen rasvan määrä tai vyötärönympärys määrittävät, onko treeni tai ruokavalio “onnistunut”. Syömisestä ja liikkumisesta tulee suoritus ja kehosta projekti, joka ei ole koskaan valmis. Edes itselle ei anneta lupaa olla epätäydellinen – kehorauhasta ei ole tietoakaan.
Miten painosta sitten pitäisi puhua? Ja pitäisikö siitä puhua lainkaan?
Väestön lihominen on merkittävä yhteiskunnallinen haaste, ja tutkijoilla sekä asiantuntijoilla on velvollisuus nostaa se esiin ja etsiä siihen ratkaisuja. Syyllistävää sormea ei kuitenkaan tulisi osoittaa yksilöön. Sen sijaan katse tulisi suunnata yhteiskunnallisiin ratkaisuihin, jotka edistävät liikkumista ja tukevat terveyttä edistäviä ruokavalintoja mahdollisimman laajasti.
Arjessa meidän kaikkien – olimmepa sukulaisten kanssa juhlapöydässä tai työkavereiden kanssa lounaalla – olisi hyvä muistaa turvallisen tilan periaatteet myös kehoon ja elintapoihin liittyvissä keskusteluissa. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen. Hyvää tarkoittavien ravitsemus- tai laihdutusvinkkien jakaminen ei ole sopivaa yleisissä keskusteluissa. Myös oman painon, ruokavalintojen tai kehon muodon jatkuva päivittely on syytä jättää yksityisempiin tilanteisiin.
Paino voi yksilölle olla tärkeä ja merkityksellinen asia, josta kannattaa puhua. Keskustelun tulee kuitenkin aina lähteä yksilön omilla ehdoilla ja hänen itse valitsemassaan kontekstissa. Kehorauha ei ole ristiriidassa terveyden edistämisen kanssa – päinvastoin. Turvallinen ja syyllistämätön puhe luo pohjaa muutokselle, joka on kestävää myös yksilön kannalta.
ODL Liikuntaklinikan ravitsemusterapeutit ovat perehtyneet erityisesti painonhallinnan haasteisiin sekä urheilijan ja liikkujan ravitsemukseen. Ravitsemusterapiassa painosta voidaan puhua silloin, kun asiakas itse haluaa – hänen ehdoillaan, kehoa kunnioittaen ja terveyttä kokonaisuutena tukien.