Kun aika kulkee eri tahtiin, kohtaamiset saavat uuden merkityksen. Pelkkä läsnäolo saa kiireisen ihmisen ajankulun rauhoittumaan ja kiireettömän ihmisen ajankulun vilkastumaan. Yksinäisyys voi muuttua ystävyydeksi, vaikka maailma ympärillä jarruttelisi tai kiitäisi kuinka.
Oli kaunis syksy. Oli värejä, valojen ja varjojen vuoropuhelua, etelään muuttavia lintuja ja niille vilkuttavia ihmisiä lenkkipoluilla. Huonekaluostoksia, syysflunssia, kosolti kaikkea. Oli myös paljon yksinäisyyttä. Tein tuttavuutta uuden elämänvaiheeni kanssa. Yllättäen minulla oli valtava määrä aikaa vain itselleni. Kävin keskustelua kotini kanssa, puhuin paljon itsekseni. Kenelle toiselle voisin puhua? Kenelle voisin antaa ajastani?
Sitten tapasin mummon. Joimme teetä ja esittäydyimme, kävimme kävelemässä ja sovimme ystävyytemme ehdot. Päätimme antaa ajan kulua omalla painollaan. Nyt, hyvä ystäväni, on jo kolmas yhteinen syksymme. Minun aikani juoksee, se ottaa välillä hurjia spurtteja, joiden jälkeen joudun hetken polvieni varassa haukkomaan henkeäni. Kerrot, että sinun aikasi matelee ja päiväsi ovat pitkiä. Et aina erota viikonpäiviä toisistaan, koska ne ovat niin samanlaisia. Minä kysyn sinulta, voisinko tulla käymään huomenna, lisäten perään sanan keskiviikko. Varmuuden vuoksi.
Kerrot aamujen rynnistävän nopeammin kuin iltojen. Illat ovat loputtomia, kun odotat pääseväsi nukkumaan. Toisinaan tepastelet asunnossasi yöllä, koska et kivuilta saa unta. Öisin ajatuksemme lähtevät laukalle, sen me molemmat myönnämme. Sanot, ettei niihin ajatuksiin kannata lähteä mukaan, muuten uni ei enää suostu palaamaan.
Haluaisit tehdä yhtä sun toista, mutta kehosi ei enää jaksa. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu. Olet joutunut hyväksymään, että maailmanmatkojen, hiihtoretkien ja uintireissujen sijaan voit käveleskellä sisätiloissa. Joskus myös ulkona, ellei ole liian liukasta, liikaa pikkukiviä tai liian kova tuuli. ”Jos pystyisin touhuilemaan enemmän, ei huomioni välttämättä olisi koko ajan vaivoissani”, sanot. En voi pyytää sinua keksimään enempää tekemistä, nauttimaan pienistä asioista. Mielestäni teet jo nyt paljon itsesi hyväksi. Katselet televisiota, kuuntelet äänikirjoja, luet lehtiä. Pidät yhteyttä läheisiisi ja iloitset, kun saat vieraita. Pysyt ystävällisenä.
Minä kiirehdin tapaamaan sinua. Pysähdyn tasaamaan hengitystäni ulko-ovella, yritän jättää kiireen ulkopuolelle. En halua paljastaa, että nykyisin minulla on kiire. En halua sinun ajattelevan, etten ehtisi tulla käymään. Tarjoat aikaasi käytettäväkseni, vaikkei sitä voi kaupitella. Voi kunpa ymmärtäisit, että aikasi on yhtä arvokasta kuin minunkin.
Luonasi aika rauhoittuu, oloni on kotoisa. Juomme limsaa, koska se on meidän juttumme. Syömme lakritsia, koska pidät siitä. Minä valitsen seasta ne, joissa on suklaatäyte. Sinä sanot, että niitä pitää laittaa kerralla suuhun ainakin viisi, niin monta, että karkit tarttuvat kiinni tekohampaisiin. Sitten pitää toivoa, ettei samalla hetkellä puhelin päätä soida. Pelaamme korttia, upporikasta ja rutiköyhää, kättelemme pelin päätyttyä.
Keskustelemme kuluneista päivistä, tulevista ajoista. Pelkäät muistisairautesi etenemistä, mutta muistat silti asiat, jotka viikkoja sitten kerroin. Ihmettelemme maailman menoa ja arvaamatonta nykyaikaa. Järkytyt sotauutisista, koska muistat ajan, kun Oulua pommitettiin. Sanot, että jos olisit ikäiseni nyt, et tekisi lapsia nykymaailmaan. Sukuusi on syntynyt uusi lapsenlapsenlapsi. Iloitsemme siitä.
Minusta tuntuu kuin olisit ehtinyt elää monessa eri maailmassa. Suuren kotinne ovet olivat avoinna evakoille ja sotavangeille. Hevonenkin oppi avaamaan ulko-ovenne ja astumaan eteiseen syömään perunoita. Teitittelit vanhempiasi, niiasit äidillesi. Minua huvittaa, kun mietin, mitä oma äitini sanoisi, jos niiaisin hänelle. Isänne ympärillä vallitsi kunnioituksen kehä. Jo pelkkä vilkaisu puulaatikkoon riitti kertomaan lapsille, että puita oli haettava saman tien. Ette saaneet syödä viinimarjoja pihan puskista, mutta kurottelit silti karviaisia piikkilanka-aidan alta. Olit rohkea ja itsenäinen. Lähdit kotoa, etkä haikaillut takaisin. Minä muutin omilleni ja poden ainaista koti-ikävää.
Elinaikanasi on muuttunut moni asia, mutta silti olet edelleen kyydissä. Ymmärrät nykyaikaa, ja haluat vaaleissa äänestäessäsi tukea nuoria. Arvostat pareja, jotka uskaltavat lähteä eri teille, eivätkä anna avioliiton sanella loppuelämäänsä. Kerrot kokeilleesi tekoälyä, ja sen suositelleen sinua ottamaan rokotteen. Pohdit, onko sillä merkitystä. Enää tässä vaiheessa. Annoit minulle kirjan, jossa kannustetaan iloitsemaan elämästä, sillä on jo myöhempi kuin luulemmekaan. Rohkaiset minua matkustelemaan, kokeilemaan uusia asioita elämässäni.
Sanot, että olen hyvin pian 90-vuotias. Katson uurteisia kasvojasi ja ymmärrän, että tiedät ajankulusta jotakin, mitä minä vielä en. Olet pelkäämätön ja suorasanainen. Et pelkää kuolemaa, koska elämän jälkeen koittaa pehmeys, rauha ja uusi alku. Odotat lyhtysi sammumista.
Nyt on kaunis syksy. On värejä, valojen ja varjojen vuoropuhelua, etelään muuttavia lintuja ja niille vilkuttavia ihmisiä lenkkipoluilla. Työkiireitä, syysflunssia, kosolti kaikkea. Mutta ei enää yksinäisyyttä. Luoksesi saapuessa vilkutat käytävän toisesta päästä. Luotasi lähtiessä suosittelet minua pistämään hupun päähäni, sillä ilma on voinut viilentyä. Sanot, olevasi kiitollinen, että ehdin käydä, ettei se ole itsestään selvää.
Kiitän, että sain käydä. Nähdään taas jonkin ajan päästä.
Emilia Tiitto
KotiKummit-vapaaehtoinen, runoilija ja toimittaja
ODL KotiKummit tuovat oululaisille yli 65-vuotiaille seuraa ja iloa arkeen. Vapaaehtoinen tapaa ikääntynyttä ystäväänsä muutaman kerran kuukaudessa, tunnin pari kerrallaan. Yhteiset kiinnostuksen kohteet helpottavat ystävyyden rakentamista ikääntyneen ja vapaaehtoisen välillä. Lue toiminnasta lisää täältä.