Lahdessa järjestetty Liikkuen läpi elämän -seminaari (21.-22.4.2026) tarjosi laajan kattauksen näkökulmia liikkumisen, hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen kaikissa ikäryhmissä. Päivän aikana käsiteltiin monia teemoja, mutta yksi jäi minulle poikkeuksellisen vahvasti mieleen.
Ei siksi, että se olisi ollut seminaarin suurin kokonaisuus, vaan siksi, että se osui suoraan omaan työhöni.
Olen yli kymmenen vuotta työurallani pohtinut, miten ihmiset saadaan liikkeelle. Silti yksi asia ei jätä rauhaan: miksi liikkuminen ei tartu liikkumattomiin, vaikka hyödyt tiedetään? Ehkä kysymys ei ole pelkästään ihmisistä, vaan siitä, millaista kuvaa liikkumisesta rakennamme – ja kenelle.
Lisää ohjeita vai uudenlaista ajattelua?
Liikuntaviestintää käsitelleet työpajat pakottivat laskemaan vaaleanpunaiset silmälasit pöydälle. Ne käänsivät katseen omaan tekemiseen ja nostivat esiin tärkeän kysymyksen: entä jos haaste ei liity pelkästään siihen, miten ihmiset toimivat, vaan siihen, millaisen todellisuuden me liikuntaviestijöinä rakennamme liikkumisen ympärille? Millaisena liikkuminen näyttäytyy kuvissa ja sanoissa – ja tavoittavatko nuo viestit oikeasti ne, joiden kannattaisi lähteä terveytensä kannalta liikkeelle?
Luovuusprofessori Alf Rehn avasi seminaarin ravistelemalla liikunta-alan totuttua ajattelutapaa. Hän kannusti rikkomaan liikkumiseen liittyviä kliseitä ja tarkastelemaan niitä hiukan nurkinkurin. Totutut tavat puhua liikunnasta tuntuvat hänen mukaansa liian silotelluilta, jopa söpöiltä. Kun esimerkeiksi nousivat mummoparkour, shakkinyrkkeily ja Car-Jitsu (laji, jossa painitaan autossa), pointti kirkastui nopeasti: liikunta ei tarvitse lisää ohjeita, vaan uusia näkökulmia. Liikunta voi näyttää miltä tahansa, kunhan ajattelu irtoaa valmiista raameista.
1,7 sekuntia aikaa vaikuttaa
Historiantutkija Maria Rantala syvensi keskustelua tuomalla mukaan pitkän aikavälin analyysin. Hän on käynyt läpi 710 liikuntakampanjajulistetta vuosilta 1941–2010 ja tarkastellut niitä kuvatutkimuksen keinoin. Miksi sitten tutkia julisteita? Siksi, koska se toimii samalla logiikalla kuin nykyinen some: katsojan huomio täytyy voittaa sekunneissa. Keskimäärin aikaa vaikuttaa jää noin 1,7 sekuntia. Tuossa ajassa syntyy mielikuva, asenne ja usein myös päätös siitä, kiinnostaako sisältö. Kiinnostavuus taas on välttämätön moottori toiminnalle.
Rantalan julisteanalyysissä oli paljon tuttua ja samaistuttavaa. Liikuntaviestintä on 1941–2010 nojannut vahvasti määriin: kilometreihin, minuutteihin, toistomääriin ja askeliin: Kymmenen tuhatta askelta. Kaksi kertaa viikossa. Kymmenen minuuttia päivässä. Perustelut ovat rakentuneet terveyden ja kunnon ympärille, ja 1980-luvulta lähtien mukaan tuli myös hyvä olo. Kuvasto on toistanut samaa kaavaa vuodesta toiseen: iloisia, aktiivisia ihmisiä luonnossa, usein yhdessä tekemässä ja nauttimassa liikkumisesta. Kampanjat ovat esittäneet “oikein toimivia” ihmisiä ihanteellisissa olosuhteissa.
Liikuntaviestinnän taustalla vaikuttaa edelleen melko pinttyneesti ajatus, että esimerkki innostaa. Kun näytämme mallin, ihmiset seuraavat. Samalla oletetaan, että kaikki haluavat samaistua näihin kuviin ja arvostavat samoja asioita. Mutta juuri tämä on usein laajojen liikuntakampanjoiden kompastuskivi. Kaikki eivät tunnista itseään näistä täydellisistä kuvista ihanneolosuhteissa. Ja itse asiassa suuri osa jää niiden ihannekuvien ulkopuolelle. Ja juuri se joukko hyötyisi liikunnan aloittamisesta kaikista eniten.
Kuka jää ulkopuolelle?
Rantalan työpajan yksi kiinnostavimmista näkökulmista liittyi siihen, mitä liikuntaviestinnässä ei näy. Vähän liikkuvat ihmiset jäävät marginaaliin tai näyttäytyvät korkeintaan ankeina taustahahmoina. Vähemmistöjen edustajille on harvoin tilaa. Kaupunkiympäristö jää taka-alalle luontokuvien vallatessa tilaa, vaikka monen arki rakentuu kaupungin ympärille. Myös suomalaisen arjen olosuhteet puuttuvat kuvastosta. Märkä, loskainen, pimeä ja liukas ympäristö jää pois, vaikka juuri se määrittää liikkumisen todellisuutta suuren osan vuodesta.
Tunnepuoli jää yhtä kapeaksi. Kampanjat näyttävät iloa, riemua ja onnistumista, mutta liikkumiseen liittyvä koko tunneskaala puuttuu. Epävarmuus, ärsytys, väsymys, pienet onnistumiset ja itsensä ylittäminen eivät juuri näy. Samalla katoaa samaistumispinta, joka voisi oikeasti houkutella mukaan. Hauskuus, nokkeluus ja itseironia jäävät myös vähälle käytölle, vaikka ne voisivat toimia tehokkaina koukkuina.
Rantala nosti esiin myös toisen keskeisen kompastuskiven: liikuntaviestinnän kohdentamisen. Liikuntakäyttäytymisen muutosta selitetään usein Prochanskan ja DiClementen transteoreettisella muutosmallilla (Transtheoretical Model), jossa käyttäytymisen muutos etenee vaiheittain esiharkinnasta ylläpitoon. Malli tunnistaa kuusi vaihetta: esiharkinta, harkinta, valmistelu, toiminta, ylläpito ja takaisku.
Ongelma ei ole malli, vaan ne vaiheet, joihin liikuntakampanjat tyypillisesti kohdistetaan. Viestintä osuu tällä hetkellä pääosin keskivaiheille, niihin, jotka ovat jo liikkeellä tai ainakin valmistautumassa siihen. Sen sijaan esiharkinta ja harkinta jäävät vähemmälle huomiolle. Juuri näissä vaiheissa ratkaistaan, syntyykö muutos lainkaan. Jos ihminen ei vielä edes ajattele liikkumista, häntä ei tavoiteta ohjeilla venyttelystä tai arkiaktiivisuudesta. Hän tarvitsee jotain muuta: tunnistamisen kokemuksen, oivalluksen tai uuden tavan suhtautua liikkumiseen.
Uskalletaanko jättää vain ajatus?
Yksi kiinnostavimmista ajatuksista Rantalan työpajassa liittyi luottamukseen. Hän vertasi liikuntaviestintää 1980-luvulta tunnettuun kampanjaan: “Jos otat, et aja. Jos ajat, et ota.” Kampanja ei tarjonnut listaa vaihtoehdoista tai yksityiskohtaisia ohjeita, kuinka monella muulla eri tavalla kotiin voi mennä alkoholin nauttimisen jälkeen. Se esitti selkeän ajatuksen ja luotti siihen, että ihminen toimii sen pohjalta oikein.
Liikuntaviestintä kääntyy usein itseään vastaan. Se syytää valmiita ratkaisuja: kokeile tätä, lisää tuota, tee näin. Viesti pirstaloituu, huomio karkaa ja lopputulos jää helposti tehottomaksi. Rantala haastoi toiseen suuntaan: mitä tapahtuu, jos viestintä jättää tilaa oivallukselle? Riittäisikö yksi kirkas ajatus, kuten “älä jää paikallesi”? Tällainen lähestymistapa paljastaa samalla jotain olennaista kampanjan tekijöistä: luottavatko he kohderyhmään vai eivät.
Kädenlämpöinen ei enää riitä
Muutoksen edellytykset eivät liity pelkästään sisältöön, vaan myös rohkeuteen. Rantala korosti, että kädenlämpöinen viestintä ei enää riitä. Jos viesti ei herätä mitään reaktiota, se ei myöskään muuta mitään. Pahimmillaan se kuluttaa resursseja ilman vaikutusta.
Rohkea viestintä herättää tunteita. Se voi jakaa mielipiteitä. Se voi jopa ärsyttää. Silti juuri se jää mieleen ja saa ihmiset puhumaan. Tavoitteena ei ole miellyttää kaikkia, vaan saada aikaan liikettä ajattelussa ja lopulta liikettä kehossa.
Hyvänä esimerkkinä tästä Rantala nosti esiin Porin kaupungin Porisuhdeneuvoja-kampanjan, joka rikkoi totuttuja rajoja ja herätti keskustelua laajasti. Tällaiset avaukset eivät vaikuta ainoastaan kohderyhmään, vaan myös koko kenttään. Ne näyttävät, että toisin voi tehdä ja patoja on mahdollista purkaa.
Millaista kuvaa liikkumisesta rakennamme?
Työpajan viesti ei jäänyt pelkästään kampanjoiden tasolle. Sama ajattelu haastaa myös meitä ammattilaisia, jotka työskentelemme vähän liikkuvien kanssa. Liikunnan puheeksiottoon on jo olemassa laadukkaita ja toimivia malleja, jotka antavat tilaa asiakkaan omille ajatuksille, myös epävarmuudelle ja ristiriidoille. Ne ohjaavat erinomaisesti ammattilaisia laadukkaaseen liikkumisen puheeksiottoon.
Uusi näkökulma syntyy siitä, mitä tapahtuu näiden kohtaamisten ulkopuolella.
Ihminen elää jatkuvassa informaatiotulvassa. Jos liikuntaviestintä jää kädenlämpöiseksi eikä pysäytä, syntyy etäisyys ja viesti valuu ohi. Puheeksiotossa voidaan rakentaa hyvä ja turvallinen keskustelu, mutta samaan aikaan laajempi viestintä voi huomaamatta heikentää samaistumista.
Tämä näkökulma ei kyseenalaista puheeksioton malleja, vaan laajentaa niiden rinnalle toisen kysymyksen: millaista kuvaa liikkumisesta me yhdessä rakennamme? Kun kampanjat alkavat näyttää moninaisempaa, tunnistettavampaa arkea ja puheeksiotto jatkaa siitä, missä ihminen oikeasti on, nämä kaksi tukevat toisiaan.
Silloin muutos ei jää yksittäisen kohtaamisen varaan, vaan saa tuekseen viestinnän, joka vahvistaa samaa suuntaa myös arjessa. Ne samat somekuvat ja julisteet, joilla on 1,7 sekuntia aikaa pysäyttää viestitulvan selaaminen, alkavat tehdä työnsä. Liikuntaviestijä-kollegat: käytetään 1,7 sekuntia viisaasti. Kun tuo hetki osuu, vaikutus näkyy ihmisten valinnoissa, hyvinvoinnissa ja lopulta myös euroissa.
Blogi perustuu Liikkuen läpi elämän -seminaarissa huhtikuussa 2026 järjestettyyn liikuntaviestintään liittyvään keskusteluun ja historiantutkija Maria Rantalan pitämään työpajaan. Kirjoittaja Sini Koho työskentelee ODL Liikuntaklinikan Kunnan liikuntaneuvonnasta mieliluontoon -hankkeessa ja vastaa hankkeen koulutuksista sekä viestinnästä.