Peruna, tuo Andeilta tuotu vieraslajike noin parisataa vuotta sitten, on kotiutunut erinomaisesti Suomeen ja ottanut viihtyisyyteensä kaikenlaiset maalajit. Viihtyy jopa kannon alla, kompostissa, johon sitä ei tarvitse edes istuttaa. Sen lehdet vain putkahtavat näkyviin jonain kauniina päivänä. Niinpä siitä on tullut meidän suosituin juureksemme. Samalla se on syrjäyttänyt kaskinauriin, entistä ykkössijaa pitäneen juureksen.
Perunat säilyvät maakellarissa tai aumoissa pellon pyörtäneellä, ilman sähköä. Ainoa kasvi, joka todella pystyy kilpailemaan juolavehnän kanssa, jos vähän autetaan. Villivadelmasta tai horsmasta se ei välitä tippaakaan, kunhan viljelijä vain löytää perunansa syksyllä kaiken keskeltä.
Sen valmistaminen ruuaksi on helppoa. Voimme syödä sitä raakana, puolikypsänä, keitettynä, paistettuna, muusina, vellinä, keittoina, laatikoina, paahdettuna, uuniperunana, varsinkin leivinuunin jälkilämmössä kuorineen puoli yötä muhineena. Kerrassaan erinomainen nuotiossa paistettuna retkieväänä.
Lapsuudessa sodanjälkeisinä aikoina seisottiin rivissä odottamassa omaa vuoroa äidin leikatessa veitsellä herkkua, palan keitettyä perunaa voinokareen kanssa. Se oli rakkauden ryydittämää.
Minkä kanssa sitä voi syödä. Kaikkien kanssa, erilaisten kastikkeiden, vihannesten, kalan, munien ja lihan kanssa. Köyhän pirtissä kastikkeena saattoi olla pelkkä suolavesi. Siinä perunan palaa kostutettiin ja nälkä lähti tai ainakin piti hengissä. Kenellä sipulia ja voita, sillä jo suurta herkkua. Jos sipulia oli paljon, tuli nimeksi sipulikastike, jos voita runsaasti, oli se voikastike. Ellei näitä kumpaakaan ollut kuin nimeksi, oli se vesikastike. Tuo sipulikastike on pitänyt pintansa näihin päiviin asti. Ainakin vanhemmalla väestöllä.
Ruskea kastike oli yleisin perunan kastike maassamme. Siihen ruskistettiin vehnäjauhoja ja sipulia, vettä liemeksi, muutama kokonainen maustepippuri ja vähän suolaa. Vaurastumisen jälkeen paistettiin sian läskiä, sitten sen nimi olikin jo läskikastike ja makkaraakin mauksi saatiin. Nykyään ruskea kastike on nimeltään jauhelihakastike.
Näinä päivinä perunaa on usein ruuassa niin vähän, ettei sitä erikseen huomaa. Monenlaiset dieetit ja ruokavaliot karsastavat perunan käyttöä. Voittava ”vihannes” perunalle on taas vieraslajike, pasta. Entiseltä nimeltään makaroni. Se taas on koostumukseltaan vettä, vehnäjauhoa ja joissakin lajeissa jopa kananmunaa pieni määrä. Perunaa on sorrettu sen suuren hiilihydraattipitoisuuden vuoksi. En ole tutustunut, mikä on pastan ja perunan suhde tässä kontekstissa.
Sodan ja nälkävuosien aikoina peruna on pelastanut monen suomalaisen nälkäkuolemalta. Peruna on siinä suhteessa varustettu, että se tutkimusten mukaan säilyttää pienen osan c-vitamiinista keitettynäkin. Kun perunaa on syöty määrällisesti paljon, on se ollut hyvä vitamiinin lähde.
Aikanaan perunan kasvun lannoitteena oli pääasiallisesti karjanlanta. Jos sitä ei ollut, hyvänä apuna oli eri maalajikkeiden sekoittaminen. Savea ajettiin turve-, rahka- ja multamaille ja päinvastoin. Rannikolla saatettiin saada silakoita. Niitä heitettiin vakoon aina yksi kutakin siemenperunaa kohden. Niistä kasvava peruna sai muun muassa tärkeää fosforia. Perunasadon menetys hallan, kuivuuden tai liiallisen kosteuden tähden on ollut itkun paikka suomalaisille.
Entäpä tänään. Maailma on sekasortoinen. Ruuan hinta nousee, sähköiset säilytystilat saattavat lämmetä, lannoitteita puuttuu ja polttoaineiden saanti maatalouskoneisiin voi vaikeutua. Maanviljely on jo nyt huonosti kannattavaa. Tuotantotekijöiden kallistuttua entistä useampi tila luopuu tuotannosta kokonaan.
Voi peruna, tuo vaatimaton juures, voi olla nöyrä palvelijamme tänäkin päivänä. Kuokka, lapio ja sankollinen itäneitä perunan siemeniä ja etsimään tyhjää kasvutilaa. Olkoon se sallittua kaikille ja kaikkialla. Kiitos perunalle!
Iiris
KortteliKirjoittajat-ryhmä syntyi ODL KortteliKohtaamisissa, vapaaehtoisen Iiriksen ehdotuksesta. Iiriksellä on vuosikymmenten kokemus kirjoittamisesta ja kirjoitusryhmien ohjaamisesta. Osalla ryhmäläisistä oli taustalla pitkään kestänyt kirjoitusharrastus, ja olipa heistä muutama julkaissut omakustannekirjojakin. Toiset taas olivat kirjoittaneet viimeksi kouluaikoina. Kirjoitusaiheet nousivat ohjaajan ehdotusten lisäksi ryhmäläisiltä, aiheita olivat muun muassa vesi, ruoka, leikki ja lemmikki. Kirjoittajat kokivat myös tärkeänä jakaa nuoremmille lukijoille tietoa vanhoista ajoista ja tavoista.