On vuosi 1948. Seison suuren, valkeaksi maalatun laivan edessä Toppilan sataman möljällä. Kesäinen tuuli tuo mereltä raikkaan tuoksun. Aurinko lämmittää jo mukavasti, vaikka kello ei vielä ole edes seitsemää. Odotan töitten alkamista.
Laivasta lasketaan portaat, jotka on sidottu paksulla köydellä toisiinsa. Nuorehko merimies tulee portaita alas ja lähtee reippaasti astelemaan kaupungin suuntaan. Laivan kannella on miehiä. Lastaukseen osallistuva työväki saapuu paikalle.
Meitä on kaikkiaan kaksitoista. Suoritetaan tehtävien jako: kaksi miehistä asettuu lähelle laivan proomunaukkoa ja laittaa metalliköydet, vaijerit möljälle. Niillä sidotaan kuuden massapaalin joukko paketiksi, jonka nosturi vie laivaan. Kaksi miehistä laskeutuu laivan proomuun. Heidän huolenaan on järjestää nosturin tuomat massapaalit tasaisiin riveihin.
Kärrääjät, naiset ja miehet, hakevat kukin rautaisen yksirattaisen kärryn. Siihen he noutavat varastosta massapaalin ja vievät sen paalien paketointia odottaville miehille. Kärrääjillä on vahvannäköiset kinttaat käsissään, vaikka muutoin asusteet ovat kevyet. Kädet menevät helposti rakoille ilman käsineitä. Heidän työnsä on raskasta. Yksi massapaali painaa 250 kiloa. Lisäksi rautakärry on painava tyhjänäkin.
Kärrääjät ovat urakkapalkalla. He kulkevat juosten. On vietävä mahdollisimman monta massapaalia, jotta tienestillä elää siihen saakka kunnes taas on seuraava laiva lastattavana. Riskeimmät ottavat kärryynsä kaksikin paalia kerrallaan.
Yksi työntekijöistä kulkee kynän ja paperin kanssa kärrääjien vierellä. Hän merkitsee muistiin jokaisen laivaan viedyn paalin numerosarjan. Näin tiedetään lastattujen paalien tarkka lukumäärä sekä niiden valmistusnumero.
Minun tehtäväni on iskeä leima jokaiseen ohitseni kiidätettyyn paaliin. Käytössäni on lattiaharjan kokoinen leimasin, joka kostutetaan sinisessä nesteessä. Leima lyödään paalin tiettyyn kohtaan siten, että leimasimen numerosarja jää näkyviin. Minun on pidettävä kiirettä, sillä kärrääjät kulkevat juosten. Kastellessani leimasinta, sinistä nestettä tipahtelee möljälle, puvulleni, kenkieni päälle, jopa hiuksiini.
Huolimatta vaatteiden pysyvästä likaantumisesta olen onnentyttö, kun olen päässyt satamaan leimaajaksi. Tämä on haluttua työtä koululaisten keskuudessa. Palkka on hyvä, ainakin ikäisteni näkökulmasta katsottuna. Saan olla ulkona ja hengittää raikasta meri-ilmaa. Eikä työtä ole jatkuvasti, joten myös harrastuksille jää aikaa.
Kun leiman lyöminen ei vaadi ajattelua, vaan pelkkä nopeus ja tarkkuus riittää, mietin ja suunnittelen kuukauden kuluttua vietettävää syntymäpäivääni. Täytän silloin kolmetoista vuotta. Teen listaa synttäreihin liittyvistä asioista. Kesken ajatusteni työnjohtaja tulee paikalle ja ilmoittaa: ”Viideltä pidetään puolen tunnin tauko. Sitten jatketaan työtä yhtä kyytiä kunnes laiva on lastissa. Voi mennä aamuun.”
Maija-Liisa
KortteliKirjoittajat-ryhmä syntyi ODL KortteliKohtaamisissa, vapaaehtoisen Iiriksen ehdotuksesta. Iiriksellä on vuosikymmenten kokemus kirjoittamisesta ja kirjoitusryhmien ohjaamisesta. Osalla ryhmäläisistä oli taustalla pitkään kestänyt kirjoitusharrastus, ja olipa heistä muutama julkaissut omakustannekirjojakin. Toiset taas olivat kirjoittaneet viimeksi kouluaikoina. Kirjoitusaiheet nousivat ohjaajan ehdotusten lisäksi ryhmäläisiltä, aiheita olivat muun muassa vesi, ruoka, leikki ja lemmikki. Kirjoittajat kokivat myös tärkeänä jakaa nuoremmille lukijoille tietoa vanhoista ajoista ja tavoista.