Heräsin Astan ja Maijan supatukseen. Olimme nukkuneet mummulan vintillä, siellä oli pitkä vuode lattialla seinän vieressä. Peitot ja tyynyt odottivat valmiina nukkujia. Sadepäivinä nousimme vintille, menimme vällyjen alle ja kuuntelimme sateen ropinaa katolla. Välly oli lampaannahkoista tehty peite, alapuolella villa paikallaan, yläpuoli ruskeaa juovikasta kangasta.
Kun meille syntyi riitaa, kuka sai istua keinutuolissa tai saman väriliidun kumpikin halusi, mummu käski pukarin vällyn alle rauhoittumaan, monta kertaa siellä uni pukarin yllätti. Menimme alas keittiöön, jokaisen omalla paikalla maitomuki oli valmiina. Mummu kyseli, miten olimme nukkuneet. Hän nosti pehmeän rieskan nurinpäin pöydälle. Nakkeli sen päälle voikulhosta roppakokkareet ja pyöräytti peukalollaan sen tasaiseksi. Mummu viilteli rieskan paloiksi ja jakoi meille.
Syönnin jälkeen lähdimme joelle uimaan, mummu huusi peräämme ”tytöt, tytöt, vesiämpäri”. Tytöt kantoivat palatessaan täyden vesiämpärin keittiöön. Rannassa tytöt vahtivat minua koko ajan, matalaa on kapeahko alue ja sitten äkkisyvää. Kohta tytöt komensivat minut pois vedestä, että he saivat rauhassa uida. Yritin änkyttää vastaan, mutta tytöt sanoivat, jos et tottele, seuraavalla kerralla ei oteta sinut matkaan.
Nousin vedestä, kiersin pyyhkeen ympärilleni. Nousin törmän päälle istumaan. Heikko, auringon vastainen tuuli sai veden vilkkumaan sadoin pienin peilein. Siellä vilkkuvan veden alla voi olla vaikka mitä…
Vuosia kului, kotini oli saman joen rannalla. Irman kanssa juostiin uimaan, uimapuvut eivät ehtineet kuivua, kun uudelleen mentiin. Rannalla ei ollut ketään, eikä minkään talon ikkunoihin ranta näkynyt, mutta uimapuvut oli puettava. Välillä ongimme pieniä sinttejä, joihin kissakin kyllästyi. Meijerin rannassa kasvoi lumpeita ja ulpukoita. Soudimme paikalle ja urkimme niitä. Teimme helminauhoja kaulaamme.
Heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän paikkeilla alkoi ravun osto. Ravustettiin yöt ja aamuisin nukutti. Saimme omaa rahaa. Kotona neuvottiin ostamaan tarpeellista. Elokuussa menin ostamaan Voitto-siteet suksiini. Kauppias sanoi siirtäneensä talvitavarat sivummalle. Seisoin ja odotin, siteet löytyivät.
Jälleen vuosia kului, olin poissa joen rannalta. Joen vesi valjastettiin voimatalouden käyttöön. Yläjuoksulle rakennettiin pato, josta jokeen päästettävän veden määrää säännösteltiin. Vesi muuttui tummaksi, juoma- ja uimakelvottomaksi. Mielipiteet heiluivat, mitä vedelle oli tapahtunut.
Isän hevoselle oli laidun joen rannalla puiden varjossa. Kerran isä meni noutamaan hevosta ja ihmetteli, miten se kahdessa viikossa oli niin vanhentunut. Palasivat, kumpikin tunsi tien – savikuoppa, hevosen juottopaikka lähestyi. Hevonen kiristi tahtia, isä kertoi, että ”sitten se meni ihan kontalleen vettä horsiessaan.”
Taas vuosia kulunut kymmeniä, nyt on huomattu jokien vesivoimat mitättömiksi. Joessa oleva pato, joka estää kalan nousun merestä, on saanut purkuluvan. Tuleekohan Unto ja Liisi lastensa kanssa kesälomaa viettämään samalle rannalle, jossa isomummu aikoinaan opetteli uimaan?
Auli
KortteliKirjoittajat-ryhmä syntyi ODL KortteliKohtaamisissa, vapaaehtoisen Iiriksen ehdotuksesta. Iiriksellä on vuosikymmenten kokemus kirjoittamisesta ja kirjoitusryhmien ohjaamisesta. Osalla ryhmäläisistä oli taustalla pitkään kestänyt kirjoitusharrastus, ja olipa heistä muutama julkaissut omakustannekirjojakin. Toiset taas olivat kirjoittaneet viimeksi kouluaikoina. Kirjoitusaiheet nousivat ohjaajan ehdotusten lisäksi ryhmäläisiltä, aiheita olivat muun muassa vesi, ruoka, leikki ja lemmikki. Kirjoittajat kokivat myös tärkeänä jakaa nuoremmille lukijoille tietoa vanhoista ajoista ja tavoista.