”Suru ei oo suora viiva,
se on aalto, joka palaa.”
Rakkaan kuolema on joskus odotettu, suorastaan toivottu. Joskus se pelottaa kaikista eniten ja tuntuu vievän mukanaan. Joskus sitä edeltävät ohuet aavistukset. Ääneen sanomattomat kauhut, hävettävät toiveet. Joskus paniikinomainen kiinnipitäminen väistämättömän edessä, joskus hidas irtaantuminen. Aina ei ehdi mitään näistä. Jää vain aika ennen ja jälkeen. Jää järkytys, yllättävien tunteiden sekasorto. Jää ennustamaton, muuttuva, aaltoileva suru.
Surun fysiikassa, sen liikkeessä ja muutoksessa olennainen ”mittaus” on se, kuinka pitkä on kahden kuopan, pohjakosketuksen väli. Aluksi kuoppa voi olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Ajan kuluessa havahtuu huomaamaan, että edellisestä kuopasta on jo yllättävän kauan. Tai että kuopasta pääsee kiipeämään pinnalle nopeammin kuin ennen.
Sitäkin mitataan, kuinka nopeaa aalto etenee. Joskus surua haluaisi jouduttaa, saada sen loppumaan. Joskus siitä pitää tiukasti kiinni, koska silloin on lähellä häntä, jonka on menettänyt. Kun aalto törmää toiseen aaltoon, se voi joko vahvistua tai heikentyä. Surujen törmäyksessä on sama logiikka. Joskus toinen sureva on paras ymmärtäjä ja oma hengitys kevenee hetkeksi. Joskus taas kahden surun törmäys tuottaa lisää vaikeita tunteita. Suru on yhtä aikaa aivan oma ja samalla vaikuttaa kaikkeen ympärillä.
”Valo ei oo suora viiva, se aina jostain luokses kiertää.
Mutkitellen ehkä, mutta se määränpäänsä tietää.
On sillä muuttuvainen muoto, se aina jostain hiipii salaa.
Ja paikassakin pimeimmässä sen lanka aina palaa.
Se pienimmänkin raon löytää, halki valtamerten vaeltaa.
Ei aina saavu siltä suunnalta, mihin oma sydän kurkottaa.”
Valokin on aalto. Onneksi. Surijan valoa voisi kutsua lohduksi. Sitä ei voi määrätä, ei päättää eikä hallita. Mutta se tulee kyllä. Hiipii salaa, mutkien kautta. Muuttaa sielun maisemaa hitaasti ja huomaamatta. Mutta muuttaa. Valo näyttää tietä, pistää menemään läpi siitä, mikä tuntuu mahdottomalta. Lohtu kulkee pienistä raoista, pienin askelin. Se elää kohtaamisissa, konkreettisessa avussa, jaetussa hiljaisuudessa. Lohtu elää siinä, että joku toinen kestää minua, kestää suruani ja kaikkia sen synnyttämiä outojakin tunteita.
”Se mukanansa tuntuu vievän, mut sen kestää, jos on joku, joka halaa.
Kuka täällä pärjäis yksin? Yksin vuoria vois siirtää?”
Valo tarvitsee joskus soihdunkantajia loistaakseen kirkkaammin. Lohtu tarvitsee usein toisia ihmisiä löytääkseen perille. Lohtua voivat kuljettaa saman kokeneet, samojen aaltojen riuhtomat. Joskus siihen tarvitaan ammattilaisen tukea; taluttajaa, välittäjää, sanoittajaa. Ennen kaikkea tarvitaan myötätunnon ihmisiä, tarpeen huomaavia, aikaa antavia ja syliä tarjoavia ihmisiä. Surun aalloilla, valon aalloilla meillä kaikilla on tehtävä.
Blogin lainaukset ovat katkelmia Aili Ikosen sanoittamasta, säveltämästä ja levyttämästä laulusta ”Valo”.
ODL on tukenasi elämän solmuissa – avaamassa solmuja ja solmimassa uusia tukevia liitoksia. Ammattilaisemme kulkevat rinnallasi, kun tarvitset tukea henkiseen tai fyysiseen hyvinvointiin. Meille voit tulla sellaisena kuin olet.