Liiku enemmän. Istu vähemmän. Tee terveellisempiä valintoja. Neuvoja riittää, ja useimmat meistä tietävät ne jo. Mutta kuinka paljon vastuuta voimme sälyttää yksilölle, jos ympäristö ympärillämme ohjaa jatkuvasti päinvastaiseen suuntaan?
Rakensimmeko huomaamattamme arjen, jossa ei tarvitse liikkua?
Työpäivä kuluu tietokoneen ääressä. Palaverit pidetään Teamsissa, laskut maksetaan puhelimella ja ostokset tilataan kotiovelle. Illalla hoidetaan lasten harrastuskyytejä ja rentoudutaan Netflixin äärellä.
Moni näistä muutoksista on helpottanut elämäämme valtavasti. Samalla olemme kuitenkin poistaneet arjestamme lukemattomia tilanteita, joissa ennen liikuimme lähes huomaamattamme.
Huomaan ristiriidan myös omassa arjessani. Liikunta-alan ammattilaisena tiedän varsin hyvin, miksi liikkuminen on tärkeää. Silti saatan lähteä kauppaan sähköautolla ja ajatella tekeväni ympäristön kannalta hyvän valinnan. Eipähän tule samalla tavalla päästöjä kuin polttomoottoriautolla ajaessa. Hyvä minä!
Mutta hetkinen. Kauppaanhan voisi mennä myös pyörällä.
Ajatus ei välttämättä edes käy mielessäni. Olen niin tottunut siihen, että kauppaan mennään autolla. Eikä sähköauton ratissa tarvitse edes tuntea huonoa omaatuntoa.
Ehkä kyse ei aina olekaan tiedon puutteesta tai motivaatiosta, vaan siitä, mitä olemme tottuneet pitämään normaalina.
Milloin tavallisesta arkiliikkumisesta tuli erikseen suunniteltavaa ”reippailua”? Olemmeko tehneet liikkumisesta jotain, joka täytyy erikseen muistaa mahduttaa arkeen, koska arki ei enää liikuta meitä?
Liikkumattomuus ei vaadi päätöstä, liikkuminen vaatii
Liikkumattomuus ei välttämättä vaadi tietoista päätöstä. Päivä vain sujuu niin kuin se on suunniteltu sujumaan. Liikkuminen sen sijaan vaatii usein erillisen päätöksen, aikaa ja ylimääräistä vaivannäköä.
Ja sitten ihmettelemme, miksi ihmiset liikkuvat liian vähän.
Tässä piilee kiinnostava ristiriita. Olemme vuosikymmenten ajan kehittäneet ratkaisuja, jotka vähentävät fyysisen ponnistelun tarvetta, mutta samalla kehotamme yksilöitä lisäämään sitä omalla vapaa-ajallaan.
Vapaa-aikakin kun täyttyy monenlaisista velvollisuuksista. Työasiat seuraavat kotiin, ikääntyneistä vanhemmista huolehditaan ja lapsia kuljetetaan harrastuksiin. Joskus siksi, että harrastuspaikat ovat kaukana, joskus siksi, että autolla vieminen on vain muodostunut tavaksi.
Olemme siis vähentäneet liikkumista arjesta, mutta odotamme yksilön löytävän sille tilaa vapaa-ajastaan, joka on jo valmiiksi täynnä. Ei ihme, jos liikkumisen lisääminen tuntuu monelle vain yhdeltä uudelta tehtävältä loputtomalla tehtävälistalla.
Kuinka paljon itsehillintää ihmiseltä voidaan odottaa?
Sama ilmiö näkyy muuallakin kuin liikkumisessa. Olemme rakentaneet ympäristöjä, joissa monet hyvinvoinnin kannalta epäedulliset valinnat ovat helpompia ja houkuttelevampia kuin niitä tukevat vaihtoehdot.
Kaupassa herkut on aseteltu houkuttelevasti esille, ja puhelimessa seuraava video alkaa automaattisesti. Yritykset käyttävät valtavasti osaamista ja resursseja siihen, että niiden tuotteet ja palvelut kiinnostaisivat meitä mahdollisimman paljon.
Yksilöltä puolestaan odotetaan kykyä tunnistaa tuo vaikuttaminen, vastustaa houkutuksia ja tehdä jatkuvasti harkittuja valintoja.
Erityisen kiinnostavaksi kysymys muuttuu lasten kohdalla. Voimmeko odottaa lapselta kykyä säädellä paikallaanoloa, ruutuaikaa ja mielitekoja ympäristössä, jossa hänen huomiostaan ja haluistaan kilpaillaan jatkuvasti? Entä kuinka paljon vastuuta tästä kuuluu vanhemmille, yrityksille tai yhteiskunnalle?
Kuinka paljon itsehillintää voimme kohtuudella odottaa ihmiseltä, jos ympäristö jatkuvasti houkuttelee meitä toimimaan toisin?
Yksilöllä on vastuu, mutta onko kaikilla samat mahdollisuudet?
Olisi helppoa todeta, että yhteiskunta on syyllinen vähäiseen liikkumiseen. Yhtä helppoa olisi sanoa, että jokainen vastaa itse omista valinnoistaan. Kumpikaan selitys ei yksin riitä.
Meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan arkeemme, mutta mahdollisuudet eivät jakaudu tasaisesti. Kaikilla ei ole turvallista liikkumisympäristöä, varaa harrastuksiin tai voimavaroja tehdä muutoksia.
Kun arki kuormittaa jo valmiiksi, ei ole yhdentekevää, kuinka paljon vaivaa hyvinvointia tukevat valinnat vaativat. Mitä enemmän liikkuminen edellyttää erillistä suunnittelua ja järjestelyä, sitä vaikeampaa sen toteuttaminen voi olla.
Yritämmekö muuttaa vain ihmisiä, vaikka pitäisi muuttaa myös ympäristöä?
Me liikunta- ja hyvinvointialan ammattilaiset pohdimme paljon, millaisilla kampanjoilla, materiaaleilla, tapahtumilla ja sanavalinnoilla saisimme ihmiset liikkumaan enemmän. Käyttäytymisen muutoksen tukeminen on tärkeää työtä, johon meillä on myös osaamista. Mutta riittääkö se? Olemmeko keskittyneet liikaa siihen, miten saamme ihmiset muuttamaan käyttäytymistään, ja liian vähän siihen, miten voisimme muuttaa ympäristöä, joka heidän valintojaan usein ohjaa?
Ehkä meidän pitäisi suunnata osaamistamme ja vaikuttamistyötämme rohkeammin myös oman alamme ulkopuolelle. Liikkumisen edistäminen ei voi olla vain liikunta-alan tehtävä, kun liikkumisen mahdollisuuksiin vaikutetaan niin monella muullakin yhteiskunnan sektorilla.
Oulu on hyvä esimerkki siitä, miten liikkumiseen voidaan vaikuttaa kaupunkisuunnittelulla. Pyöräilykaupungin maine ei synny pelkästään ihmisten innostuksesta pyöräillä, vaan myös toimivista pyöräilyreiteistä ja niiden ympärivuotisesta kunnossapidosta. Kun pyöräily on sujuvaa ja turvallista, siitä voi tulla luonteva tapa hoitaa arkisia matkoja.
ODL Liikuntaklinikallakin on tutkittu rakennetun ympäristön yhteyksiä liikkumiseen. Parhaimmillaan tällainen tutkimustieto ei jää tutkimusjulkaisuihin, vaan auttaa rakentamaan ympäristöjä, joissa liikkuminen on luonteva osa arkea.
Ehkä meidän pitäisikin istua entistä useammin samoissa pöydissä kaupunki-, liikenne- ja liikuntasuunnittelijoiden sekä muiden arkeamme muovaavien tahojen kanssa. Sielläkin tehdään liikkumiseen vaikuttavia päätöksiä, vaikkei niitä aina liikuntapäätöksiksi kutsuta.
Yhteiskunta ei voi kävellä kenenkään puolesta. Mutta se voi vaikuttaa ratkaisevasti siihen, kuinka helppoa tai vaikeaa käveleminen on.
Entä jos helpoin valinta olisi myös hyvinvoinnin kannalta hyvä?
Ehkä tarvitsemme vähemmän keskustelua siitä, miksi ihmiset eivät liiku, ja enemmän keskustelua siitä, millaisessa arjessa heidän odotetaan liikkuvan.
Hyvinvointi ei ole muutaman viikon projekti. Se rakentuu siinä arjessa, jota elämme vuodesta toiseen. Siksi ei ole yhdentekevää, millaiseksi ja mihin tuo arki on rakennettu.
Kyse ei ole siitä, että ihmiseltä pitäisi poistaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Päinvastoin. Yhteiskunta voisi tehdä hyvinvointia tukevista valinnoista helpompia, jolloin yksilöllä olisi paremmat mahdollisuudet kantaa oma vastuunsa.
Ehkä kyse ei lopulta olekaan siitä, kuuluuko vastuu yksilölle vai yhteiskunnalle, vaan siitä, miksi vaadimme yksilöä taistelemaan joka päivä sellaista arkea vastaan, jonka olemme itse yhteiskuntana rakentaneet?
Onneksi sen, minkä olemme itse rakentaneet, voimme myös itse muuttaa.
Liikuttava sote -hanke tarjoaa Pohjois-Pohjanmaan sote-ammattilaisille ja sote-alan opettajille maksutonta täydennyskoulutusta liikkumisen puheeksiotosta. Liikuttava sote -hanke vastaa samalla hallitusohjelman Suomi liikkeelle -ohjelman tavoitteeseen liikuntaosaamisen vahvistamisesta terveydenhuollossa. Hankkeen päätoteuttajana on Oulun Diakonissalaitoksen Säätiö sr ja osatoteuttajana Diakonia-ammattikorkeakoulu. Hankkeen päärahoittaja on Euroopan sosiaalirahasto (ESR+). Euroopan sosiaalirahaston (ESR+) rahoituksen myöntäjänä on Pohjois-Pohjanmaan Elinvoimakeskus. Hanketta rahoittavat myös ODL Säätiö ja Diakonia-ammattikorkeakoulu.
