Mitä toivoisit ryhmältä, joka toteutetaan vankilassa? Kun kysyimme tätä osallistujilta, esiin nousivat neuroerityisyyden ymmärtäminen, impulssikontrollin vahvistaminen ja tulevaisuuden toivo. Näistä toiveista rakentui Vaalan vankilassa toteutettu Paremmin kartalla -ryhmä ja yhteinen matka oman toiminnan, kohtaamisen ja muutoksen mahdollisuuden äärelle.

Ryhmä toteutettiin ODL:n E-TukiHelmen ja Reunalta-hankkeen yhteistyönä. Viiden tapaamiskerran kokonaisuus järjestettiin aamu- ja päiväryhmänä, ja ryhmiin osallistui yhteensä 15 vankia. Tavoitteena oli lisätä ymmärrystä itsestä, harjoitella itsesäätelyä ja etsiä omaan elämään merkityksellistä suuntaa.
Ihminen hakee tasapainoa. Tämä ajatus kulki mukanamme ryhmän aikana ja sen jälkeen. Miten ymmärtää omaa toimintaa? Miten löytää keinoja vaikeisiin hetkiin? Entä miten katsoa tulevaisuuteen, jos menneisyys tuntuu määrittävän sitä?
Suunnittelu alkoi kuuntelemisesta
Ajatus ryhmästä alkoi muotoutua noin vuotta aiemmin vankimessuilla käydyissä keskusteluissa. Keväällä 2026 yhteistyön tarve tarkentui, kun Reunalta-hanketta esiteltiin Vaalan vankilan henkilökunnalle. Ennen sisältöjen viimeistelyä kysyimme myös vangeilta, mitä he toivoivat ryhmässä käsiteltävän. Emme halunneet rakentaa kokonaisuutta vain omien oletustemme varaan.
Vankilaan työskentelemään meneminen toi pohdittavaksi myös oman roolimme: miten luoda tilaa avoimelle keskustelulle ympäristössä, jossa osallistujien vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset? Lähtökohdaksi otimme kohtaamisen. Halusimme kohdata osallistujat aikuisina ihmisinä: henkilöinä, joilla on oma tahto, oikeuksia, vastuuta, osaamista ja toiveita. Ihmisinä, joiden elämään kuuluu muutakin kuin rikokset, vaikeudet tai tuen tarpeet.
Yhteinen punainen lanka: mitä tapahtuu ennen kuin toimin?
Tapaamisissa etenimme neuroerityisyydestä ja vireystilan tunnistamisesta toiminnanohjaukseen, impulssikontrolliin ja ahdistuksen säätelyyn. Myöhemmin tarkastelimme epävarmuuden sietämistä, arvoja, häpeää ja itsemyötätuntoa. Lopuksi suuntasimme katsetta omiin vahvuuksiin ja tulevaisuuteen. Kaikkia teemoja yhdisti sama oman toiminnan havainnoinnin tapa: mitä ajattelen, mitä tunnen, mitä kehossani tapahtuu ja miten toimin?
Tarkoituksena ei ollut vain kertoa, miten olisi hyvä toimia. Halusimme tutkia yhdessä, mitä oman toiminnan taustalla tapahtuu ja millaisia vaihtoehtoja sen rinnalle voisi löytää. Tietoa yhdistettiin keskusteluun, kuviin, kortteihin, draamallisiin harjoituksiin ja kehollisen säätelyn keinoihin. Tietoa käsiteltiin keskustelun lomassa osallistujien erilaiset kokemisen tavat huomioiden, mikä voi tukea vireystilan säätelyä. Väritystehtävät ja mahdollisuus liikkua tukivat erilaisia tapoja keskittyä ja osallistua. Tarjosimme myös vapaaehtoisia välitehtäviä, joiden avulla pohdintaa saattoi jatkaa tapaamisten välillä ja ryhmän päättymisen jälkeen.
Tasapainon etsiminen ei tarkoita, että kaikki keinot olisivat ihmiselle itselleen tai muille hyväksi. Siksi pidimme tärkeänä erottaa toisistaan tarpeiden ja kokemusten ymmärtäminen sekä tekojen hyväksyminen. Vaikean tunteen voi tunnistaa inhimilliseksi ja samalla harjoitella toimintaa, joka ei vahingoita itseä tai muita.
Itseymmärrys ja itsemyötätunto kulkivat mukana myös silloin, kun puhuimme vastuusta ja muutoksesta. Meille itsemyötätunto ei tarkoittanut vastuun väistämistä. Halusimme etsiä tapaa tarkastella omaa toimintaa niin, ettei yksittäinen teko tai menneisyys muutu koko ihmisen määritelmäksi.
Normalisoinnilla tarkoitimme tilan antamista tavallisille inhimillisille kokemuksille: ahdistukselle, epävarmuudelle, häpeälle ja hyväksytyksi tulemisen tarpeelle. Niiden tunnistaminen ei tee vahingoittavasta toiminnasta hyväksyttävää, mutta tarjoaa lähtökohdan sen tutkimiselle, miten vaikeissa tilanteissa voisi toimia toisin ja miten sallia itselleen kaikenlaiset tunteet osana ihmisyyttä.
Muutos ei ole vain yksilön tehtävä
Osallistujien puheessa vankilaympäristön kaksijakoisuus tuli näkyväksi. Rajalliset vaikutusmahdollisuudet, hierarkiat ja jatkuva tarve säädellä omaa toimintaa kuormittivat. ”Täällä ollaan kuin säilykepurkissa, joka pakottaa hillitsemään itseä”, kuvasi eräs osallistuja. Samalla osa kuvasi säännöllisen päivärytmin, ravinnon, levon ja päihteettömyyden tarjoavan tilaa pysähtymiselle. Kokemukset eivät olleet kaikille samanlaisia.
Nämä keskustelut muistuttivat, ettei itsesäätelyä voi irrottaa olosuhteista. Taitojen rinnalla tarvitaan arkea, jossa niitä voi käyttää, sekä ihmisiä, joilta saa tukea. Sama kysymys ulottuu vapautumisen jälkeiseen aikaan: millaisiin olosuhteisiin ihminen palaa ja kuka kulkee rinnalla silloin, kun uusia toimintatapoja koetellaan?

Keskustelut avasivat uusia näkökulmia
Havaitsimme luottamuksen alkavan rakentua jo ensimmäisillä tapaamisilla. Ryhmän edetessä keskustelut syvenivät, ja osallistujat jakoivat myös vaikeita kokemuksia ja saivat toisiltaan ymmärrystä. Osa liittyi keskusteluun kehon kieltä, ilmeitä ja eleitä käyttäen tai tarkkaavaisesti havainnoiden, eikä puhe ollut ainut tapa olla vuorovaikutuksessa. Tilaa tarvittiin myös kuuntelemiselle, ihmettelevien tai hyväksyvien katseiden huomaamiselle, lyhyille kommenteille ja jatkokysymysten esittämiselle.
Ryhmiin osallistui yhteensä 15 vankia. Saamissamme avoimissa palautteissa kuvattiin ajatusten heräämistä ja asioiden tarkastelua uusista näkökulmista. Vuorovaikutus ja keskustelut koettiin antoisiksi. Palautteessa esitettiin myös toive kokonaan ADHD:hen keskittyvästä ryhmästä.
Kaikki ei silti ratkea viidessä tapaamisessa: yksi vastaaja jätti osallistumisen hyödyllisyyden tulevaisuuden arvioitavaksi, ja toisessa palautteessa elämäntilanteen kuvattiin vaikeuttavan asioiden sisäistämistä. Nämäkin viestit ovat tärkeitä. Ne muistuttavat kunnioittamaan osallistujan omaa arviota ja muutoksen yksilöllistä tahtia.
Kaksi ohjaajaa, yhteinen perusta
Yhteisessä työskentelyssämme toimme ryhmään erilaista osaamistamme. Yhteinen perusta löytyi tavasta, jolla halusimme kohdata osallistujat. Sovimme alussa, että annamme tilaa ryhmäläisten kokemuksille emmekä etene materiaalin ehdoilla. Suunnitelma antoi tapaamisille rakenteen, mutta sen sisällä oli tilaa keskustelulle ja tilanteen mukaan etenemiselle.
Myös yhteiset automatkat Vaalaan olivat osa työskentelyä. Suunnittelimme, palasimme ryhmän tilanteisiin ja vertasimme havaintojamme. Samasta tilanteesta saattoi avautua useita näkökulmia. Yhdessä oli mahdollista tarkastella myös omia tulkintoja sen sijaan, että ensimmäinen havainto olisi jäänyt ainoaksi selitykseksi. Samalla oma ymmärrys ja menetelmien tuntemus laajenivat. Ihmisen tarpeissa on paljon yhteistä, vaikka niitä lähestyttäisiin eri ammatillisista näkökulmista.
Kohtaamisesta syntyi jatkoa
Restoratiivisen työotteen näkökulmasta jäimme pohtimaan, miten pitää yhtä aikaa näkyvissä tekojen seuraukset, vastuu ja ihmisen mahdollisuus muutokseen. Mennyttä ei tarvitse ohittaa, mutta sen ei myöskään tarvitse sulkea koko tulevaisuutta. Konkreettisten tekojen ja uusien toimintatapojen rinnalle tarvitaan mahdollisuutta ymmärtää itseään ja tulla kohdatuksi.
Viiden tapaamisen perusteella emme voi päätellä ryhmän vaikutusta uusintarikollisuuteen. Konkreettista jatkoa kuitenkin syntyi: ryhmiin osallistui yhteensä 15 vankia, ja ryhmän jälkeen yksilötyötä jatketaan kuuden vangin kanssa. Ryhmän päättyminen ei siten tarkoita kaikille tuen päättymistä, vaan mahdollisuutta jatkaa oman tilanteen tarkastelua yksilöllisesti. Työskentelyn jatkuminen on tärkeä havainto, mutta ei yksin osoita ryhmän pidemmän aikavälin vaikuttavuutta.
Paremmin kartalla ei tarkoita valmista reittiä
Paremmin kartalla oleminen ei tarkoita valmista reittiä tai varmuutta tulevasta. Se voi olla hieman tarkempaa ymmärrystä itsestä, yhden uuden toimintatavan kokeilemista tai seuraavan tapaamisen sopimista.
Ajatus tasapainoa hakevasta ihmisestä jäi kulkemaan mukanamme. Emme halua käyttää sitä kaiken selityksenä, vaan kysymyksenä, joka auttaa katsomaan tarkemmin: mitä tämä ihminen yrittää ratkaista, mitä hän tarvitsee ja mistä voisi löytyä kestävämpi tapa jatkaa?
Toivolle voi syntyä tilaa juuri siinä, että näitä kysymyksiä ei tarvitse pohtia yksin.
Reunalta tarjoaa tukea elämän haasteisiin 15–35-vuotiaille nuorille ja nuorille aikuisille. Tukea saa yksilöllisenä ohjauksena sekä ryhmä- ja kohtaamispaikkatoimintana, joissa vahvistetaan arjessa pärjäämistä, omia voimavaroja ja sosiaalista hyvinvointia. Työskentelyn tavoitteena on auttaa jäsentämään omaa elämäntilannetta ja löytämään omiin tavoitteisiin sopivia askelia kohti tulevaisuutta
E-TukiHelmi tarjoaa etäyhteydellä tukea 16–35-vuotiaille, joiden aiemmat kiusaamiskokemukset vaikuttavat edelleen elämään. Tukea saa luottamuksellisena yksilöllisenä keskusteluapuna sekä etäryhmissä, joissa on mahdollista saada myös vertaistukea. Työskentelyn tavoitteena on vahvistaa hyvinvointia ja omia voimavaroja sekä löytää keinoja kiusaamiskokemusten vaikutusten käsittelyyn.